Eräs pienen elämäni traagisimmista kokemuksista oli se, kun jäin kymmenvuotiaana kiinni syntisen televisio-ohjelman parista.

Oli rauhallinen arkipäivä kolmantena kouluvuotenani. Iltapäivä oli jo pitkällä, kello läheni kuutta. Istuin olohuoneessa katsomassa televisiota ja vaihdoin juuri kanavan ykköseltä kakkoselle, kun kaksi ystävääni pamahti yhtäkkiä sisään huoneeseen. Ei koputusta, ei huutelua. He vain kävelivät suoraan sisään olohuoneeseen, ja silloin oli jo liian myöhäistä.

Kuten saatat muistaa, 1980-luvulla kello kuusi iltapäivällä kakkoselta tuli sellainen lastenohjelmiston kivijalka kuin Pikku Kakkonen. Kun kyseisen ohjelman ikuisesti muistettava tunnari pärähti soimaan, olin nalkissa. Kuinka ystäväni, joita kutsuttakoon vaikkapa nimillä herra A. ja herra K., riemastuivatkaan! Tajusin välittömästi tehneeni auttamattoman etikettirikkeen, ja helahdin tulipunaiseksi. Heidän reaktionsa oli yhdistelmä yllätystä ja vittumaista pikkupoikailua. ”Hahaha, jätkä kattoo lastenohjelmia!” he lällättivät ja lähtivät juoksemaan karkuun. Selityksen sana lienee paikallaan naislukijoille: Pienillä pojilla on selittämätön taipumus juosta karkuun, tapahtui mitä tahansa. Tyttö pussaa – karkuun. Leikkikalut syttyvät palamaan – karkuun. Kaveri tekee jotain noloa – karkuun.

Panikoin välittömästi. Pojat olivat jo ehtineet ulos talosta, kun kompuroin heidän peräänsä. A. ja K. ottivat kumijalat l. polkupyörät alleen ja sotkivat salamana auringonlaskua kohti. Yritin ottaa heitä kiinni, mutta klonkkaava pyöräni oli aivan liian hidas moiseen jahtiin. Niinpä jäin katsomaan, kun kaksi parasta ystävääni katosivat ilkkuen kaukaisuuteen. Menin takaisin kotiin, mutten muista katsoinko ohjelman loppuun.

Pahin oli vasta edessä. Kolmasluokkalaiset ovat paskamaisimpia olentoja, mitä maa päällään kantaa. Seuraavien päivien, viikkojen ja vielä kuukausienkin ajan sain kuulla ivanaurua ja lällätyksiä siitä, että katsoin Pikku Kakkosta. Sillä kymmenvuotiaat ovat aivan liian vanhoja moisiin lapsellisuuksiin, eikö vain?

Minä puolestani pidin puoli vuotta mykkäkoulua herra K:n kanssa. Jostain syystä välini A:han paranivat nopeammin. Mutta minulla on norsun muisti nöyryytyksien suhteen, joten kun revanssin aika lopulta tuli, se maistui kahta makeammalta.

Kävipä nimittäin niin, että joskus paljon paljon myöhemmin herra K. selitti minulle huvittavaa asiaa, jonka hän oli nähnyt televisiossa. Tapparan lätkäjunnu oli esitellyt siinä varusteitaan, herra K kertoi. Nuori NHL-toivo oli listannut tunnollisesti kaikki muut esineensä paitsi munasuojat. Herra K:n mielestä tämä oli mahdottoman hauskaa, sillä pikkupoikien mielestä kaikki haaroväleihin liittyvät asiat ovat täydellisen huvittavia.

Minäpä olin nähnyt tuon samaisen ohjelman. Mainittakoon, että kaikesta nöyryyttämisestä huolimatta en ollut koskaan lopettanut vanhojen suosikkieni katselua, en ainakaan pysyvästi. Täten tiesin, että kyseinen jääkiekkoentusiasti oli esiintynyt – juuri niin – Pikku Kakkosessa.

Tunsin pulssini kohoavan. Tiesin hetkeni saapuneen. Pystyin vain vaivoin teeskentelemään viatonta, kun kysyin herra K:lta missä ohjelmassa hän oli nähnyt tämän munasuojattoman nuorisourheilijan. Ah sitä nautinnon mittaa, kun ystäväni kiemurteli yrittäessään vastata! Valitettavasti en koskaan saanut, suunnitelmistani huolimatta, tätä seikkaa muun 3C-luokan tietoon. Olen kuitenkin hellinyt muistoa oikeutetusta kostostani kaikki nämä vuodet.

Muistatko, miten pikkupojat osoittavat sympatiaa toisiaan kohtaan, jos tapahtuu jotain onnetonta? Jos vaikkapa sormessa on haava, muistaa joku toinen äkkiä kertoa, miten kerran häneltä sama sormi irtosi melkein niveltä myöten. Tai jos joku juoksee jalkapallopelin tiimellyksessä tolppaan, kaverit kertovat, miten he juoksivat kahteen tolppaan peräkkäin.

Minusta se on aina ollut aika omituista.

Arkistoja kaivellessa löysin jostain syystä tällaisen merkinnän:

2.4.2002
George Michel [sic] on todellakin sexual freeek – pappa pukkaa jo ties kuinka monennelle kymmenennelle, mutta pukeutuu silti hassuihin kumiasuihin ja ketkuilee videoissa nakuilevien naikkosten kanssa. Keski-ikäistyisi arvokkaasti, mokomakin popreliikki.

Miksi ihmeessä mie oon kirjannu tän ylös?

Yksi tärkeimmistä hetkistä urheilunvastaisessa historiassani sijoittuu vuoteen 1989. Oli kolmannen kouluvuoteni talvi, ja jokaiseen koulutalveen kuuluu erottamattomana osana hiihtokilpailut. Niin meilläkin. Tuolloin, kultaisella 1980-luvulla, uskottiin vielä lasten erotteluun, lajitteluun ja nöyryyttämiseen urheilun avulla. Niinpä kaikki tulokset laitettiin julkiseen paikkaan näkyville ja voittajat saivat palkintonsa gaalassa, jossa koko koulu oli läsnä. Tuon vuoden erikoisuutena oli se, että erillisten luokkien sijaan kilpailimme sijoituksista koko vuosiluokan kanssa. En siis jäänyt viimeiseksi kahdestakymmenestä, vaan kuudestakymmenestä lapsesta. Tai no, saatoin olla toiseksi tai kolmanneksi viimeinen, en ole aivan varma. Käsittänet kuitenkin pointin.

So far so good, mutta nyt tarina muuttuu eeppiseksi. (Mainittakoon, että rakas äitini kertoo tätä osaa edelleen suurella riemulla, sillä hänestä se ilmeisesti kertoo jotain oleellista minusta ja urheilusta.) Koska kyseessä oli kuitenkin suomalainen peruskoulu, opettajien mielestä kehnon urheilusuorituksen jättämä sosiaalinen stigma oli poistettavissa vanhan kunnon Herra Satunnaismuuttujan avulla. Niinpä täydellisen hierarkkiseen urheilutulokseen ruiskutettiin hieman demokratiaa kaaoksen muodossa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että tuona vuonna palkintoja jaettiin muillekin kuin voittajille.

Aivan niin. Joku oli aamun kahvihöyryissä saanut ilmeisesti päähänsä, että olisipa hienoa jakaa jokaiselle luokka-asteelle yksi palkinto arvottuna. Arvaat kai jo kuka sen voitti. Niinpä lavalle asteli ylevien atleettien lisäksi myös yksi hieman pulleampi pikkupoika, joka nöyrästi pokkasi rouva Fortunan anteliaasti valitseman palkintolusikan. Siinä minä sitten seisoin, valojen paahteessa ja koetin olla romahtamatta palasiksi puolentuhannen veren- ja kiusaksenhimoisen ala-asteen oppilaan edessä.

Mainittakoon, että lusikka on edelleen tallessa, joskin pahasti hapettuneena. Se on ainoa asia, jonka olen koskaan voittanut urheilukilpailussa ja tulee mitä todennäköisemmin olemaan ainoa asia, jonka tulen koskaan voittamaankaan. Mutta ymmärtänet, miksen erityisemmin jaksa hurrata moderneille gladiaattoreille, jotka ylittävät voipuneena, kuivaa sylkeä erittäen maalilinjan ja omistavat tuloksen Suomen mahtavalle valtiolle. Minulta se valtio vei urheiluhalut jo viime vuosituhannella.

Ei hyvänen aika. Jatkoin vanhojen tiedostojen silpomista, ja löysin kolme kesällä 2000 kirjoittamaani esseetä, joilla kalastelin opintotukimarkkoja kesäkuukausilta. Jumaliste mitä paskaa.