(Löysin arkistoista tällaisen. Kirjoitusvirheitä ei ole korjattu. Vuosi lienee 1999–2001.)

2. – 3. 5.

Alussa olin metallisen oloisessa rakennuksessa, pilvenpiirtäjässä tai varastotalossa. Jossain sen yläkerroksissa oli huone, jossa pidettiin oikeudenkäynti. Olin siinä mukana, tosin en syytettynä, asianajana tai tuomarina, mutta kenties jutun alullepanijana, siis ilmiantajana. Joka tapauksessa tiesin, että todistajanpöntössä istuva mies oli alien, muukalainen ulkoavaruudesta joka vain näytti ihmiseltä. Hän hallitsi kaikkia muita paikallaolijoita, ja minä olin ainoa joka tiesi sen. Se ei kuitenkaan ollut oikeudenkäynnin aiheena. Ihmiset olivat jonkinlaisessa zombie-tilassa, jossa muukalainen piti heitä syöttämällä heille jugurtin näköistä mömmöä. Kaikki vain hymyilivät ja heidän silmänsä olivat laajentuneet.

Yhtäkkiä muukalainen käski tuomaria ampumaan minut. Onneksi tuomari liikkui lumotussa tilassaan niin hitaasti, että ehdin väistämään, tai sitten hänen revolverinsa rulla oli osittain tyhjä. Joka tapauksessa jotain tapahtui, ja seuraavaksi muistan hakanneeni avaruusmuukalaisen päätä pöytään. Se hajosi ja muuttui vihreäksi limasotkuksi etupuoleltaan, ja ihmiset alkoivat kai herätä hiukkasen transsistaan, ja jatkoin alienin pään hakkaamista pöytään. Lopulta kaikki lähtivät juoksemaan ulos huoneesta, joka oli ilmeisesti räjähtämässä tai muuten vain muuttumassa vaaralliseksi. Yksi ihminen oli kerännyt alienista tullutta vihreää mömmöä pesuastiaan ja kantoi sitä kuin suurinta aarrettaan. Samalla vihreällä mömmöllä muukalainen oli pitänyt ihmisiä vallassaan.

Seuraavaksi muistan jahdanneeni kalanpyrstöistä naista, muukalainen hänkin, tilassa joka oli täynnä metallisia rakennuspalkkeja ja vettä. Tästä kohdasta minulla on todella hämärät muistot. Se vaikutti enemmän elokuvan trailerilta kuin ehjältä tarinalta.

Sitten päästiin varsinaiseen uneen. Olin pioneerileirillä Hansholmin saaressa Helsingin edustalla. Vaikka paikka ei näyttänytkään yhtään oikealta Hanskalta, tiesin sen olevan se. Leikimme siellä piirileikkejä, ja kaikki ihmiset olivat uskomattoman ilkeitä ja pahansuopia. Kukaan ei kysynyt minua mukaan leikissä, ihmiset tiuskivat minulle ja eräs pikkulapsi valehteli minun tehneen jotain ilkeää. Olin jo vihoissani silloin ja lapsen valheellinen kantelu oli viimeinen pisara.

Otin pojasta niska-perse-otteen ja lähdin kantamaan häntä kurinpalautukseen ohjaajien luo. Kesken matkan tuo ala-asteikäinen poika alkoi itkemään, ja minulle tuli siitä paha olo. Nostin pojan syliini ja lähdin juoksemaan kohti asuintelttoja, koska halusin viedä hänet äitinsä luo. Olin jo lähes teltoilla, kun huomasin äidin juoksevan perässäni. Jäin odottamaan ja kun hän sai meidät kiinni, annoin pojan huolestuneelle äidille. Tämä epäili vähän tarkoitusperiäni, mutta otti lapsensa ja meni pois.

Menin takaisin piiriin. Nyt siellä laulettiin jostain Chaplinin elokuvasta tuttua kappaletta, joka kyllä kuullosti We’ll Meet Againilta, Dr. Strangelovesta siis. Laulua johti venäläisessä sotilasasussa oleva keski-ikäinen mies, joka vaikutti olevan humalassa. Hän heilui kapelimestarina silmät kiinni, ja välillä lähes löi ihmisiä jotka alkoivat laulaa väärässä kohdassa. Se oli huvittavaa, sillä kukaan ei osannut sanoja, mutta se ei tuntunut miestä harmittavan, vain se jos joku avasi suunsa väärässä vaiheessa. Vieressäni ringissä heilui pitkätukkainen nainen, joka poltti minua vahingossa vasempaan reiteen pikkusikarilla.

Yhdessä vaiheessa se sama pikkupoika tuli viereeni. Hänellä oli mukanaan niin iso järjestelmäkamera, ettei se pysynyt hänellä edes suorassa käsissä. Poika alkoi itkeä kun kuvien ottaminen ei meinannut onnistua, mutta minua pikkuihmisen kova yritys hellytti ja hymyilin hänelle ja sanoin ”hyviä kuvia otit”. Hän piristyi siitä vähän, ei alkanut hymyillä mutta suu ei ollut enää mutrussa eikä kyyneliä valunut. Sitten pojan äiti tuli paikalle ja hymyili minulle, kun näki minun piristävää poikaa. Siitä tuli hyvä olo.

Laulu loppui, ja huomasin piirin keskellä olevan alastomia ja puolialastomia miehiä ja naisia kiemurtelemassa päällekkäin, siis aivan kuin jollain festivaalilla. Kapellimestari-uniformumies alkoi suihkuttaa sampanjaa heidän päälleen, ja yhä useampi loikkasi keskellä olevaan pinoon.

Viime yönä näin unta, jossa viereisen talon ylimmässä kerroksessa asunut Sedis huuteli ikkunasta kadulle. Pointti oli kai siinä, että hän oli väittänyt käyneensä kävelylenkeillä ja nähneensä siellä kaikkea kiinnostavaa, vaikka todellisuudessa herra oli vain kurkotellut ulos ikkunastaan ja katsellut paikkoja. Sitten kun kiinnostava nähtävä loppui, hän tunnusti ettei ollut oikeasti mitään kävellyt, kun paikat ovat kipeänä ja noin.

Näin unta, jossa olin hyväntuulisen seurueen matkassa. Olimme juuri päässeet jonkun kämpille. Selitin, että jonkun pitäisi tehdä juttu, jossa kysyttäisiin Pirkka-Pekka Peteliukselta, että miksi se ei ole enää hauska.

Heti sanottuani tuon tajusin, että seurueeseen kuului Aake Kalliala, joten yritin vähän pehmittää lausuntoani. Meni hetki ja huomasin, että olimme saapuneet Pirkka-Pekka Peteliuksen kotiin. Hän pyysi minua poistumaan, kohteliaasti mutta silti selvästi vihaisena.

Tämä se pitää vielä kirjata muistiin ennen kuin unohdan.

Näin nimittäin viime yönä Oscar-aiheista unta. Tai siis oikeastaan näin unta siitä, että missasin Oscar-gaalan, koska digiboksin tallennus kusi jotenkin. Kovalevyllä oli kyllä kuusi tuntia ohjelmaa, mutta siinä oli kolme tuntia jotain kännykkäpeliä ja muuta yömainosta, sitten kahden tunnin mittainen red carpet -osio ja itse gaalaa vain tujaus.

Taisinpa itkeä ja huutaa tämän epäonnen johdosta. Siis unessa, en hereillä enää.

Uni 1: Hanna kertoi uneksineensa, että Tapani Huovila vaati suolakurkulle asemaa virallisena kielenä Suomessa.

Uni 2: Näin viime yönä unta, jossa luin uutta Journalistia, ja sen taitto oli todella hieno — siisti, yksinkertainen ja elegantti.

Olen jo pistänyt trepanaation harkintalistalle.