Kissa se ei ole aina ihan maailman vakain elukka. Niin kuin nyt vaikka viime maanantaina, jolloin retuutin Tiukua junassa kahdeksan tuntia Joensuusta Kokkolaan. Ymmärtäähän sen, että siinä saattaa mieli järkkyä.

Joten kun aukaisin kantolaatikon oven Kokkolassa, elukka katosi sen siliän tien. Se livahti seinässä olevasta reijästä ensin naapurin puolelle, jossa vastaan tuli lempeäluontoinen labradorinnoutaja, jolloin Tiuku vetäisi maihin. Kirjaimellisesti. Se nimittäin meni lattian alle piiloon.

Ensimmäisenä iltana kissa vastaili vielä huutoihin, mutta toisena päivänä oli ihan hiljaista. Kun Outi pääsi töistä kotiin, oli eläin ollut kadoksissa jo yli vuorokauden. Naapuri sanoi, ettei mitään ollut näkynyt tai kuulunut, joten me aloimme kierrellä taloa ja kurkkia perustusten alle. Veimme lähikauppaan ilmoituksen, ja samalla reissulla ostimme vielä läheisestä marketista fikkarin.

Kun otsalampun kanssa mentiin sitten vielä kerran kurkkimaan lattialautojen alle, odotti siellä perimmäisessä nurkassa tämä näky. Tunnin verran sitä saatiin maanitella ja kepillä tökkiä, kunnes lopulta onnistuin kalastamaan sen valjaat kiinni rikkaharjan varressa olevalla koukulla (!) ja lopulta kissan kokonaan pois.

Oli se vähän järkyttyneen oloinen, ei jutellut mitään ja meni sohvan taakse nukkumaan. Onnellinen loppu saatiin kuitenkin.

Koska kaikissa parhaissa blogeissa on kuvia kissoista:

Tällaista jälkeä tulee Noksusta, kun sillä videoi kissaa:

Elukka tempaisi eilen oikein kunnolla. Kaapin periltä löytyi herkkupuikko, sellainen parikymmensenttinen pikkurillin paksuinen lihamötikkä, jonka tarjosimme Tiukulle.

Se tunnisti herkun saunasta asti (kissa lötköili tapansa mukaan lauteilla ja minä heiluttelin muonaa eteisessä), nousi välittömästi ja juoksi naukuen kohti.

Samalla vaivalla se sitten jatkoi juoksemista ruokaa kohti niin pitkään, että tikku osui sitä silmään.

Olisi kyllä hävettänyt viedä lemmikkiä eläinlääkärille hoidettavaksi, jos olisi pitänyt selittää, että se sokaisi itsensä juoksemalla ruokaan.