Hard Work is the story of Polly Toynbee, a journalist who is among other things a Guardian columnist, dropping her moderately comfortable (ie. more high than middle class) life for a while to try and live on minimum wage. The premise is wonderful: urgent, important, and substantial. Unfortunately same cannot be said for the entire book.

But let me assure you that the good moments do greatly outweigh the bad. Her background research is impressive, as it should be with any journalistic work. The descriptions of dispirited workplaces and council flat residents who have given up in all but name are accurate and powerful. But at times Toynbee drifts from describing the problems into proposing answers and that’s where the problems start. The thing I have most problems with isn’t connected to the factual writing but the ideological solutions she proposes. She claims that everybody has the right to cheer themselves up by shopping, that small companies ought to die out (yes, she has good reasons for it but still), and other views which don’t nicely fit mine. But then again that might be just me.

Ultimately I feel that Toynbee’s work has a certain mentality best articulated by Jarvis Cocker in Common People: ”You will never understand […] If you called your dad he could stop it all”. Toynbee is the first one to acknowledge this but in my opinion she doesn’t get away with it. The ending of the book with her thanking her lucky stars just emphasizes it. Incidentally the development of the theme bears some resemblance to Hornby’s How To Be Good where the middle-class protagonists try to alleviate their guilt over other’s suffering but ultimately they just fall back on their lives with nothing changed. And I know I’m just being terribly moralistic and naive but it doesn’t make me feel right.

Douglas Coupland’s Microserfs is one of the zeitgeist novels of the 1990s and I know I’m terribly late in reading it. The good news is that time hasn’t destroyed it. In fact the book has stood the test of time (okay, less than a decade but still) and the passing of time has just accentuated how right Coupland got it.

Basically what happens is that a bunch of friends who work at Microsoft in the early 1990s decide to change jobs after one of them starts up his own company. Some things go well, others badly. There isn’t much of a plot as such, and if the story has a moral it’s one of basic human values, not about the hubris of the Silicon Valley (as in Dot.Con).

The best thing from a nerdish point of view like mine is that the technology jargon never fails. I kept turning pages in anticipation of the moment when the author’s lack of knowledge finally shows (as it did in Dot.Con) but with Microserfs that moment never comes. I must have been two thirds through the book before I realized that I had finally stopped waiting for the embarrassment to happen and was properly concentrating on other things.

Definitely worth a read, at least to check out what you missed by ten years if not for anything else. I lapped the book up in one go last Friday so I guess that counts as something. Recommended.

Pokkari-innossani ostin myös Bill Brysonin (of Notes From A Small Island fame) teoksen nimeltään Mother Tongue: The English Language . Se on jonkin sortin popularisoitu esitys englannin kielen historiasta, nykytilasta ja kaikesta muusta. Iso osa tavarasta on tuttua kielitieteen perusteita opiskelleille, mutta mukana on toki myös uusia, herkullisia anekdootteja. Esimerkiksi: fraasissa ”poikkeus todistaa säännön” todistaa on alunperin merkinnyt testaamista.

Brysonin teoksella sattuu vain olemaan pieni uskottavuusongelma. Kirja vertailee toisinaan englantia muihin kieliin, ja pieni suomikin on saanut tällä tavalla pari merkintää. Yhdessä kohdassa ilmoitetaan, että ”suomalaiset ymmärtävät viroa ongelmitta” ja myöhemmin todetaan, että kirosanojen puute on saanut suomalaiset omaksumaan sellaisenkin pelottavan manauksen kuin ”ravintolassa”.

Pitäisiköhän Brysonin pojalle kirjoittaa kohtelias kirje vai heittää koko teos roskakoppaan?

Edit 9.2.2005: Väärässähän se Brysonin poika oli myös poikkeus todistaa säännön -fraasin kohdalla (vrt Poikkeus todistaa säännön).

Ostin ja luin tuossa Michael Mooren kirjankaltaisen Stupid White Men … and Other Sorry Excuses for the State of the Nation. Se on juuri se opus, joka meinasi jäädä julkaisematta Erään Rytinän seurauksena, kunnes yhdysvaltalaiset kirjastotädit hermostuivat ja kävivät kustantajan kimppuun.

Sisältö on sitä mitä voisi odottaakin: populistinen Moore on pirullisen innokas ja hyväätahtova, välillä aidosti hauskakin. Ja sujuva kirjoittaja hän on joka tapauksessa. Välillä tulee silti mieleen, että osuvatkohan kaikki väitteet ihan kohdalleen. Jotain ilmeisen selkeitä urbaanilegendojakin on mukaan mahtunut, kuten lauseen keskellä vilahtava ”50% ihmisistä ei ole soittanut koskaan puhelimella” (antaisin tähän lähdeviittauksen jos olisi nettiyhteys käytettävissä) ja aritmetiikkavirhe toisaalla. Enkä tiedä, onko kovin älykästä tai humoristista vääntää vitsiä Pohjois-Irlannin tilanteen hoitamisesta käännyttämällä kaikki katolisiksi tai entisen Jugoslavian ehjäämisestä Tito-kloonin avulla.

Mutta mutta. Viimeisessä, hra GWB:n vaalikampanjaa käsittelevässä luvussa Moore paljastaa rehellisesti puutteitansa, osoittaa idealisminsa ja humanisminsa. Eikä sellaista voi kuin arvostaa.