Archive for the ‘leffat’ Category

Ovatko elokuvien jatko-osat aina huonoja?

David Bordwellin blogissa on hauska keskustelu elokuvien jatko-osien luonteesta. Olen samaa mieltä Paul Raemakerin kanssa:

In the contemporary comic-book blockbuster, the sequels will always be better than the first entries. Spider-Man 2 is better than Spider-Man, X-Men 2 is better than X-Men, and I will bet that The Dark Knight will be better than Batman Begins, just as Batman Returns was better than Batman. The pattern seems to me to be that the first film in the series is relatively impersonal—the franchise must be established as a franchise, meaning that few boats will be rocked, and the director must prove that they can handle both a film on that scale, and can be trusted with the property with all the investment it represents.

But once they’ve done so, in the above cases where the first films enjoyed significant economic (and critical) success, the directors are given a bit more leeway, are allowed to drive the family car a little further and a little faster. In each case, the second film in the series by the same director has been significantly more idiosyncratic. Batman Returns has much more of Burton’s sense of humor and interest in the grotesque; X-Men 2 is a much more serious and ambitious film narratively and thematically, more obviously the product of a prestige filmmaker (Singer’s never been an auteur by any stretch, so that will have to do). Spider-Man seemed sort of anonymous in terms of style, but Spider-Man 2 had a much more extensive and playful use of classic Raimi techniques: short, fast zooms; canted angles; rapid camera movements; whimsical motivations for techniques, like the mechanical-tentacle POV shot (virtually a repeat of his flying-eyeball POV from Evil Dead 2).

Hieno on myös tämä Raemakerin luonnehdinta Ocean’s 12:sta:

I remain sort of fond of the film, which I think was best described as being like an issue of Us Weekly as put together by the editors of Cahiers du cinéma.

Perfect Stranger = Children of Men

Makuasioista voi aina kinastella. Niinpä minä itkeä tuhruutan kellarikomerossani sitä, että Pertti Avolan mielestä Children of Men on yhtä hyvä elokuva kuin Perfect Stranger. Edellistä voi pitää naiivina, mutta se on sentään – hitto soikoon – jännä ja vauhdikas. Jälkimmäisen katsominen taas muistuttaa – Ford Fairlanen kuolemattomin sanoin – juustoraastimella masturboimista.

Marc Caro tekee paluun

Dante 01

Jean-Pierre Jeunet’n ex-partneri Marc Caro on tehnyt uuden leffan. Dante 01 on synopsiksen mukaan avaruusvankilajännäri, mutta ihan sama – tämän elokuvan haluan nähdä.

Ei se Kuningatar Kristiina niin hyvä elokuva ole

Arto Pajukallio luonnehti Kuningatar Kristiinaa Nyt-liitteessä näin:

Suuri Greta Garbo yhdessä parhaimmista elokuvistaan.

Perässä oli tällainen:

Leffan eka puolikas meni hihitellessä reippaasti ylinäytteleville ihmisille ja valtavalle dialogille, joka ei tunnu mahtuvan kenenkään suuhun. Visuaalisesta ilmeestä merkillepantavaa oli se, että leffan leikkaustahti oli rauhallinen – ei siis hidas – ja siinä käytettiin laajempia kuvia kuin nykyään. Lähikset ja vastakuvat puuttuivat lähes kokonaan. Valaistus ei tavoitellut minkäänlaista realismia. Niin, ja Tukholman ulkopuolella on vuoristo.

Mutta suunnilleen tunnin jälkeen 1930-lukulaiseen näyttelemiseen oli jo ehtinyt tottua. (Tai sitten se johtui lämpimistä voileivistä, joiden syöminen vaati keskittymistä.) Leffan teemat yksilön alistumisesta itseään suuremmille voimille olivat ihan kiinnostavia, vaikka ne olisi voinut esittää hienovaraisemmin. Huumoria oli niin tahallisena kuin tahattomanakin. Tietämykseni 1930-luvun Hollywood-tuotannosta on sikäli surkea, etten osaa yhtään hahmottaa, millainen teos Kuningatar Kristiina oli aikalaisiinsa verrattuna.

Jos harrastaisin tähtiä, antaisin niitä kolme.

* * *

Varsinaisesti minua kuitenkin kiinnostaa tämä: mitä kertoo Arto Pajukallion mausta se, että hän piti tätä erittäin hienona elokuvana? Voisin hyväksyä väitteen, jonka mukaan Kuningatar Kristiina olisi merkittävä elokuva, kun otetaan sen valmistumisen ajankohta huomioon jne. Mutta en ymmärrä, miten tällainen pøkkeløinti voi olla kenenkään mielestä nautittavaa. Leffana tämä on aivan eri tasolta kuin joku Casablanca (=koneiston huippusuoritus) tai Citizen Kane (=musta joutsen).

Voisiko olla niin, että Nytin elokuvakriitikko olisi antanut tälle viisi tähteä jonkinlaisena mielenosoituksena kanavien elokuvaslotit täyttäviä uudempia roskaelokuvia kohtaan? Onko taustalla 1950-luvun Ranskasta imetty kulttuuriperimä, jonka mukaan 1930-luvun Hollywood teki tosi, tosi hienoja leffoja? Vai mikä hitto selittää moisen hehkutuksen?

Välillä kriitikkokin erehtyy

Maailman hauskimman murska-arvion kirjoittanut Anthony Lane dissasi New Yorkerissa Spider-Man 3:sta. Ei siinä mitään, sillä leffahan on huono.

Arviossaan Lane valittaa elokuvan rikkovan itse asettamiaan sääntöjä:

If ”Spider-Man 3” is a shambles, that’s because it makes the rules up as it goes along. By the end, for instance, Sandman has become the size of an office block, each swinging fist as big as a truck, his personality reduced to brutishness. I half expected him to come after Spider-Man and Mary Jane carrying a gigantic bucket and spade. By what criterion did he grow so mountainous? Is he like a Transformer, or more like a genie? The fact is that if the fantastical is to flourish it must lay down the conditions of its magic and abide by them; otherwise, we feel cheated. (Tolkien knew this better than anyone.)

Minusta taas oli aika selvää, että Hiekkamies sai kasvatettua kokoaan käyttämällä ympärillä olevaa hiekkaa. Saattaa olla, että olen poiminut tiedon sarjakuvasta, mutta kyllä se elokuvassakin selviää – ensin ollaan rekan lavalla ja myöhemmin rakennustyömaalla.

Hassua on kuitenkin se, että Hiekkamiehen koko lienee ainoita asioita, jotka esitetään kolmos-Hämiksessä vain kuvina. Yleensähään Hwd-leffoissa ensin näytetään mitä tapahtuu ja sen jälkeen sivuhenkilö vielä mainitsee siitä protagonistille (Hän tipahti jokeen!), jotta katsoja ei vahingossakaan tippuisi kärryiltä.

Sen yhden kerran kun Raimi kertoo asian vain kuvilla, New Yorkerin kriitikko tippuu kärryiltä. Se on hassua se.

Alpha Dog, The Siege, Eläville ja kuolleille, The 40 Year Old Virgin

Alpha Dog tuntuu alkavan vasta puolen tunnin kohdalla. Siinä vaiheessa nimittäin ruutuun ilmestyy pahaenteinen ”silminnäkijä 1” -teksti. Ja päähenkilöt vaihtuvat. Ja leffan teema. Kiinnostavinta leffassa on sen esittelemä valley girl ja wigger -elämäntyyli, vähiten kiinnostavaa itse elokuva. Narratiivin väliin tungetut muka-faktuaaliset haastattelut eivät tuo lisäarvoa, rikkovatpa vain leffan rytmiä. Löysäilevän alun lisäksi elokuvasta löytyy löysäilevä loppu – luulin leffan loppuvan varttia ennen kuin se oikeasti teki niin.

Lindholm oli oikeassa: The Siege on erinomainen tutkielma terrorismista ja sen vaikutuksista länsimaiseen elämäntyyliin. Agentuurit tappelevat, motiivit ovat sekavat, viranomaisten vastatoimet hankaloittavat viattomien elämää jne. Heikointa elokuvassa on oikeastaan sen viimeinen viisitoistaminuuttinen, jolloin koko homma rutistuu muutaman yksilön väliseksi kamppailuksi. Jos moisen tyylirikon on valmis kestämään, kyseessä on erittäin katsottava pätkä. (Elokuvaan sinänsä liittymättömänä ekstrabonuksena myönnän leffan esittäneelle MTV3:lle paskapisteen, koska leffa oli cropattu alkuperäisestä 2,35:1-kuvasuhteesta laajakuvatelkkarin nätisti täyttävään 1,77:1:een. Buu.)

Ymmärsinkö oikein, että vaikka Eläville ja kuolleille on ihan perhanan surullinen elokuva, lopussa taivas kuitenkin sinertää? Hannu-Pekka Björkman on aivan jumalattoman hyvä tässä, eikä Katja Kukkolassakaan mitään vikaa ole. Leffasta välittyy se, että taustalla ovat tositapahtumat, sillä vanhempien itsesyytökset laukeavat niin pienistä asioista, ettei niitä voisi keksiä.

Ennen katsomista luulin, että The 40 Year Old Virgin olisi American Pie -tyylinen ällökomedia, mutta sehän ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Kyseessä on melkeinpä suorana draamana toteutettu vakavahenkinen komedia, jollei muutamia pissa- ja oksennusvitsejä oteta lukuun. (Minusta ne eivät istuneet ollenkaan muuhun leffaan.) Steve Carrell on hauska, Catherine Keener ihana ja Outi tunsi niin paljon myötähäpeää, ettei välillä pystynyt katsomaan. Meikä diggas.

Häiden jälkeen, Shooter, Spider-Man 3 ja Verisempi viikonloppu on arvioitu Kaistalla.

Suomalaisen näytelmäelokuvan satavuotisjuhlat Tampereella

Niagarassa pyörii 20.–31. toukokuuta yhtä jos toista juhlistamassa suomalaisen näytelmäelokuvan satavuotista taivalta. Alustuksia ja elokuvia muun muassa Tuliolta, Kassilalta ja Kaurismäiltä.

Tähdistä on joskus hyötyä arvioissa

Vastustan kategorisesti sitä ajatusta, jonka mukaan kulttuuriteollisuuden suoltamat maksamakkarapötkylät – elokuvat, levyt, kirjat – pitäisi arvioida numeerisesti. Perinteinen vasta-argumenttini on ”kuinka monta tähteä antaisit Raamatulle?”

(Nyt siellä takarivissä huudellaan, että ”Practise what you preach”, mutta minulla ei ollut sananvaltaa tähän asiaan Kaistalla.)

On kuitenkin ainakin yksi tilanne, joissa numeroarviosta on kiistatonta hyötyä: Netflix.

Dvd-levyjä asiakkailleen postitse vuokraavan firman tärkeintä pääomaa ovat nimittäin käyttäjien elokuville antamat arvosanat. Niiden arvo kun on siinä, että firman huippusalainen algoritmi osaa laskea, millainen filmi voisi upota leffoista X, Y ja Z pitäneeseen käyttäjään. Kyse ei ole siis niinkään teoksen arvon mittaamisesta kuin sielunveljien etsimisestä.

Toki on niin, että normaalissakin arviossa tähtien määrä on vain eräänlainen tiivistelmä, jonka avulla lukija voi yrittää verrata omaa makuaan kriitikon mieltymyksiin. Netflixin etuna on arvioiden huima määrä, mikä tekee laskelmasta ihan eri tavalla luotettavan kuin Nytin tähtipallukoiden räknääminen päässä.

Sitä paitsi minusta on paljon helpompi muodostaa mielikuva kriitikon tottumuksista, kun lukee koko jutun eikä tuijota vain niitä saaterin pallukoita. Sillä jos asiaa loogisesti ajattelee, mitä virkaa sillä tekstimassalla siinä pisteiden edessä oikein on, jos kerran kaiken voi arvottaa yhdellä numerolla?

Rautataivas on natseja täynnä

Nyt se on paljastettu: Rautataivas kertoo Kuuhun tukiaseman perustaneista natseista.

Jeesus kristus miten kauhean otsikon menin keksimään.

Sunshine, Inland Empire

Sunshine on aika hauska esitys Danny Boyleltä. Ei siis ha-ha-hauska, ellei ole teatterissa fyysikon kanssa, sillä Sunshinen ”tiede” saa fyysikon pään räjähtämään, ja se saattaisi olla hauskaa. Saattaisi. Joka tapauksessa Sunshinen avut ovat tiukasti esitetyssä jännityksessä, jonka Boyle selvästi hanskaa. Viittaukset 2001:een (ilmalukko, tietokone kuolee) ovat ilmeisiä, Alien tulee mieleen muuten vaan. Kuten toveri sosiologi asian muotoili: Sunshine oli silleen jännä, että kaksi ekaa näytöstä toimivat mainiosti. Horrorin puolelle lipsahtanut kolmas oli taas omituinen. No, ei ehkä omituinen, mutta hyvän setupin jälkeen se oli kyllä latteahko punchline. Kokonaisuus oli silti mainio.

Inland Empire on pitkä ja pelottava. En tiedä, tykkäsinkö elokuvasta, mutta kyllä se vaikutuksen teki. Toisaalta taas onhan siinä ihan saatanasti vain kaikkea sellaista sälää, joka tuntuu täysin käsittämättömältä. Okei, kyseessä on kokonaistaideteos, jonka osasista nillittäminen on kai suunnilleen yhtä tehokasta kuin Mona Lisan nenästä jurputtaminen, mutta jos teatterissa meinaa nukahtaa penkkiin… Yksi katselukerta ei riitä, mutta en tiedä, haluanko nähdä tämän toiseen otteeseen ainakaan kovin pian. Vertailukohtana Eraserhead on osuvin, vaikka tematiikassa on kai jotain samaa Lost Highwayn ja Mulholland Driven kanssa. Dargisin arviota New York Timesissä on kehuttu, eli lue se. Minä en edes osaa yrittää.

Older Entries Newer Entries