Henry Kissingeriä aikaisemmin hiillostanut Eugene Jarecki käy Yhdysvaltain sotilaallis-teollisen kompleksin kimppuun pamflettidokumentissaan Why We Fight. Hän ei ole yhtä ylitsevuotavan tunteisiinvetoava elokuvantekijä kuin vaikkapa Michael Moore, vaikka molempia tuntuukin ajavan eteenpäin ennenkaikkea vahva moraalikäsitys. Suositeltavaa katsottavaa.

Vaalitaisto on tarina suomalaisesta kunnallispolitiikasta ja siitä, kuinka helppoa valtuustoon pääseminen voi loppujen lopuksi olla. Pari kepulaista kaverusta (toinen ehdokas, toinen tämän vaalipäällikkö) käy koputtelemassa äänestäjien ovia, ampuvat savikiekkoja ja seisovat tuppisuina, kun kuntaministeri Manninen piipahtaa visiitillä. Lopuksi selviää, että aavisteluista huolimatta päähenkilömme valitaan valtuutetuksi. Tragikoomista?

Jet Li kuulemma päättää kung fu -uransa Fearlessiin. Se on varmaan ihan hyvä, sillä elokuva on kökköinen tarina Kiinan puolesta uhrautuvasta mestarista, joka on nuorena hurjapäinen mutta oppii vanhempana vastuuta.

Paimenet on Veikko Aaltosen työ-trilogian kolmas osa, jossa seurataan Kallion seurakunnan pappeja. Elokuva ei voittanut minua puolelleen. Ensinnäkin ymmärrän halun keskittyä kolmeen henkilöön, kun tuntuu siltä, että yhdelläkin olisi pärjätty. Heidän välilleen ei synny tarpeeksi eroa.

Toisekseen pappien työtä ihmisten parissa näytetään loppujen lopuksi varsin vähän. Useimmiten seurataan kahvipöytäkeskusteluja, jotka sisältävät toki hauskoja hetkiä. Siitä kuitenkin seuraa, että perustelematta jää, miksi tekijä on valinnut seurattavakseen juuri Kallion seurakunnan, kun sitä laumaa ei elokuvassa juuri näe. Kolmannekseen puhuvien päiden käyttö tiputti minut pois elokuvasta joka kerta.

Mielestäni tämä oli epäonnistuneempi elokuva kuin vaikkapa Työväenluokka. Maata en ole harmikseni onnistunut näkemään. Se kuulostaa aiheensa puolesta erittäin kiinnostavalta.

Nuit et brouillard on vaikuttava dokumentti toisen maailmansodan keskitysleirien kauhuista. Runollinen narraatio tuntuu aluksi hassulta, mutta siihen tottuu pian. Loppupuolellaa elokuva muistuttaa katsojiaan siitä, että kyse ei ole ainutlaatuisesta tapahtumasta, jonka ihmiskunta on jättänyt kerralla kokonaan taakseen. Kuvamateriaali on erittäin järkyttävää.

How William Shatner Changed the World on kieli poskessa tehty parituntinen reportaasi siitä, miten Star Trek inspiroi keksijöitä. Se on hauska ensimmäisen puolituntisen verran ja tavaraa riittää reiluksi tunniksi. Jälkimmäinen puolisko tuntuu jo liian kaukaahaetulta ollakseen uskottava. Ei silti hullumpi suoritus.

March of the Penguins (eli ranskalaisleffan jenkkiversio) sisältää paljon upeaa kuvamateriaalia. Ja kun juontajana on Morgan Freeman, on aivan sama mitä sanotaan — aina se kuulostaa yhtä uskottavalta.

Constant Gardener oli mainio jännäri. Suurimman vaikutuksen minuun teki luontevasti dokumentaarisen näköinen kuvakieli, eli vapaasti vispaavat, välillä epätarkat kuvat ja toisinaan hektiseksi äityvä leikkaustyyli. Kun tarina on vielä jännä ja näyttelijät hyvässä vireessä, ei naputtamisen aihetta juurikaan jää.

V for Vendetta oli parempi — siis paljon parempi — kuin mitä uskalsin odottaa. (Ei, en ole lukenut Mooren sarjakuvaa, joten lähtökohtani oli varsin helppo.) Natalie Portman on jokanainen, jonka reippaasti yliääninäyttelevä Hugo Weaving käännyttää puolelleen fasisti-vallanpitäjiä vastaan. Toimintaa on paljon vähemmän kuin pelkäsin, ja fiksun oloista draamaa sen tilalla sopivasti. Lisäpisteitä Stephen Fryn roolittamisesta.

The New World on kaunis, kaunis elokuva. Colin Farrell on mies paikallaan John Smithinä. Pohjimmiltaan New World tuntuu mykkäelokuvalta: dialogia on vähän ja se mitä sanotaan, näkyy jo valkokankaalta. Rytmi on leppoisa, mutta elokuva ei silti tunnu hitaalta tai pitkältä. Välillä kuvataan lintuparvia tai kukkia, kuten Malickilla on tapana.

Evil Dead 2 on erittäin hauskaa mäiskettä alusta loppuun saakka.

Eksentrinen dokumentaarikko Errol Morris rinnastaa ja vertailee ihmisiä, eläimiä ja koneita elokuvassaan Fast, Cheap & Out of Control. Pohjimmiltaan puhuvista päistä rakentuva elokuva on visuaalisesti ja auraalisesti niin komea, että se sai Villen toteamaan koko tuotoksen olevan likimain epäilyttävä kaikessa esteettisyydessään. Välillä rinnastukset tuntuvat kenties liiankin ilmeisiltä, kun haastateltava puhuu minuuttikaupalla hyönteisistä ja nopeutetussa kuvassa häärii ihmisjoukko. Silti tämä on mitä mainioin elokuva ja erittäin kiinnostava tapaus dokumenttielokuvan genren kannalta.

Määrä on nyt 40.

The Proposition yhdisteli raakaa väkivaltaa, kärpäsiä ja länkkärimytologian muita perusosasia varsin sopivalla tavalla. Mitään uutta tässä ei mielestäni ollut, mutta myytit ovatkin ikuisia.

Capote oli parempi kuin odotin. PSH heiluu ylinäyttelemisen rajalla, mutta kyllä niihin maneereihin tottuu. Ja leffahan oli perin jännittävä, mikä on hyvä suoritus tarinalle, jonka lopun tietää ennalta.

Hirveää kuraa tuo Boondock Saints. Se näkyy mm. ÄKJTSM-syndroomassa (äänetön kohtaus, jonka taustalla soi musiikki), jolla yritetään peittää se, ettei ole mitään sanottavaa – mutta eikös vain näytä & kuulosta hienolta, kun poplari liehuu 48 kuvaa sekunnissa ja kitara mouruaa?

Selitys Boondock Saintsin hirveydelle löytyy Overnightista, joka osoittaa jälleen kerran, että (dokumentti)elokuva elää ja kuolee tarinansa mukana. Ensikertalaisohjaajien tuotos Troy Duffystä — Boondock Saintsin ohjaaja-kirjoittajasta — ei jätä epäselväksi, että mies on täysi mulkku. Siksipä leffa onkin mainiota katsottavaa.

Summa 28.

Kiss Kiss Bang Bang on mainio viihdepläjäys. Sitä paitsi se viittaa itseensä niin tiheään, etten voi olla pitämästä siitä. (Self-referentialism = good.)

Brokeback Mountain on juuri niin mahtava kuin kaikki sanovat sen olevan. Se on kaunis katsella, hienovaraisesti näytelty ja vallan mainiosti kirjoitettu.

Jarhead on pitkäveteinen, turhauttavan löperö kakkapieru.

Munich lienee Steven Spielbergin paras elokuva koskaan. Jonkun muun ohjaajan käsissä trilleri, johon on upotettu muutama varsin teatraalinen monologi ja paljon pohdiskelua koston oikeutuksesta, voisi kehittyä melkoiseksi pökäleeksi, mutta Stevie-setä on teknisesti niin taitava, ettei katsojalla ole hätäpäivää.

Good Night, and Good Luck on yksinkertainen olematta pitkästyttävä, oikeamielinen olematta saarnaava (okei, ehkä se on pikkuisen saarnaava) ja sopivan kompakti. Lisäpisteitä sankaritoimittajista.

A History of Violencen suhteen viittaan mestari Lindholmin kirjoitukseen.

Hustle & Flow on melkoisen perinteinen rags to riches -tarina, jonka päähenkilöksi on valittu memphisläinen parittaja. Sliipattu tuotoshan tämä on, mutta toisaalta se hoitaa hommansa parhaiden Hollywood-aivopierujen tapaan.

Om jag Vänder Mig Om — Mahtava elokuva. Miten loistavaa onkin nähdä sattumalta valittu elokuva, joka paljastuu todelliseksi timantiksi! Tarinan käynnistyminen kestää ehkä viitsen minuuttia, mutta sen jälkeen ei hengähdystaukoja juuri ole. Näyttelijätyö on kauttaaltaan erinomaista, mutta ennen kaikkea käsikirjoitus toimii upeasti. Realismia, joka nousee kuitenkin arjen yläpuolelle ja teemoja, jotka leikkaavat toisensa rinnakkaisissa tarinoissa luontevasti. Suosittelen mitä lämpimimmin.

Yhteensä 24.

Unleashed oli ihan paska.

Tom Yum Goong ei ole yhtä hyvä kuin Ong-Bak, mutta ensirakkaus onkin aina ensirakkaus.

Syriana tukehtuu juonikuvioidensa alle, vaikka aihe on varmasti tärkeä ja silleensä. Ei se varsinaisesti huono ole, mutta monimutkaisuus != laatu. Jari Lindholm osasi sanoa asian nätimmin.

Factotum meni joo, samoin Reconstruction. Ei miulla useimmista elokuvista ole mitään fiksua sanottavaa. Mitäänsanomattomuutta on se kai.

Hei, jotain on vinossa, voisi nokkela Impostorin katsoja todeta. Sitten Battlefield: Earthin ei minua ole hemmoteltu näin monella täysin viistolla kuvalla. Muutenkin elokuva oli huono.

Pitkin tietä pieni lapsi ei ollut yhtä hieno kuin Joutilaat, mutta se olisi varmaan liikaa vaadittu.

Summa lie 16.