Archive for the ‘pop’ Category
Skifiä
This is a song to break your heart to
Talk about katharsis.
Muistiinpano perjantailta
Aamukahvipöydässä Nyt-liitettä lukiessa syntyneitä ajatuksia liittyen televisioon ja maailman tilaan yleensä
Teeman ohjelmasuunnittelijoilla onkin mitä ilmeisimmin suunnitelmana tuhota DVD-kokoelmani arvo, sillä nuo kierot paskiaiset esittävät siellä erinomaisen kiinnostavia ohjelmia, jotka olen suurella vaivalla tilannut itselleni ulkomailta. Ovelaa, ovelaa.
Toinen ohjelmahuomio on se, että Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta alkaa sunnuntaina FST:llä. Pitäisi olla hyvä, sanovat. (Jep, hyllyssä on, mutta katsomattomana.)
Kolmas huomio — joskin aivan eri aiheesta — koskee Mikael Fräntin arviota Aleksis Kiven elämä -leffasta. Hän kirjoittaa:
Jari Halosen hyvä, elähdyttävä ja rauhallisen tyylikäs elämäkertaelokuva Aleksis Kivestä. Marko Tiusanen Kivenä ja Jari Salmi Nervanderina ovat uskottavia.
Jep, leffa on loistava, mutta että rauhallisen tyylikäs? Mitä helvettiä? Olemmeko varmasti nähneet saman elokuvan?
Rahareikiä löytyy aina
Lisäksi Ville tahtonee nähdä Doomin.
”Elektropopin veteraanin paluu”
Mitäs vielä odottelet?
Edit 4.10.2005: Kyseessä ei siis olekaan SACD + ekstra-DVD, kuten kommenteissa huomautettiin.
Leffa-arvioita
Tucker — A Man and His Dream on Coppolalta varsin tavanomainen esitys. Jotenkin se ei vain tunnu pääsevän vauhtiin, vaikka toteutus on varsin hauska (Storarolla on varmasti ollut osansa asiaan) ja näyttelijät ihan hyviä. Päähenkilö tuntui pysyvän varsin samankaltaisena läpi koko leffan, ja Martin Landaun esittämä bisnesmies oli oikeastaan paljon kiinnostavampi hahmo. Toisaalta luulen ymmärtäväni, mikä tarinassa viehätti Coppolaa, onhan amerikkalainen unelma ja sen luhistuminen selvästi lähellä miehen sydäntä. Haalea elokuva.
Chasing Amyn ensimmäinen näytös on naiivissa vilpittömyydessään hurmaava, toinen siedettävä ja viimeinen kolmannes aivan silkkaa typeryyttä. Unohdetaan nyt ensinnäkin se, että Ben Affleck eheyttää lesbosta heteron silkalla affleckiydellään, sillä sitä voi sentään pitää vain kärjistettynä dramaturgisena ratkaisuna.
Paljon enemmän elokuvassa hiertää Kevin Smithin kömpelöys kuvankäyttäjänä, leikkaajana — jep, puhun riita jääkiekkokatsomossa -montaasista — ja käsikirjoittajana. Ainakin minusta tuntui siltä, että kaikki on esillä, että rivien väliin ei jää mitään tulkittavaa. Hahmojen verbaalius on tietenkin Smithin tyyliä, mutta se on myös varsin tylsää katsottavaa. Vitsit ovat kyllä välillä ihan hauskoja.
Bladerunner (director’s cut) muistutti taas siitä, kuinka hieno vuosikymmen 1977–1988 olikaan perinteisille erikoisefekteille. Bladerunner näyttää valtavan hienolta: kuluneelta, eletyltä ja fyysiseltä tavalla, johon puhdas CGI ei vielä yllä. Kasarilook puskee läpi jonkin verran hiuksissa ja vaatteissa, mutta yleisesti ottaen kyseessä on yksi uskottavimmista tulevaisuuden visioinneista koskaan.
Mutta en minä BR:stä tehosteiden vuoksi pidä. Eniten siinä viehättää sopivan avoimeksi jätetty tarina, jossa on paitsi pohdittavaa juonellisesti, myös tulkittavaa näyttelijöille. Harrison Ford on varsin siedettävä Deckard, Rutger Hauerin teatraalisuus sopii Roylle kuin nyrkki silmään. Eikä unohdeta Vangeliksen soundtrackia! Hieno leffa!
Talvisota on vähintään yhtä siteerattava kuin Tuntematon sotilas. Lisäksi se on parempi elokuva, vaikkakaan ei sellainen virtuoosityö kuin viime kerralta (jostain teinivuosilta) muistelin. Näyttelijäkaartista ei voi valittaa, kuten ei myöskään Sohlbergin kameratyöskentelystä, mutta kun jo teatteriversio alkaa luhistua oman painonsa alle jossain kahden tunnin kohdalla, voi vain ihmetellä miten leikkaajat ovat voineet säilyttää mielenterveytensä tätä möhkälettä kootessaan.
Ainakin yksinään sunnuntai-iltapäivänä Talvisota oli minulle kokonaisuutena liian kova koettelemus (heh heh), vaikka yksittäisistä kohtauksista liki jokainen on rautaa. Ehkä tätä pitäisi tosiaan katsoa tv-sarja-versiona jakso kerrallaan.
Conversation on Coppolalta yllättävän pienimuotoinen elokuva. Gene Hackman tekee hyvän roolin, musiikkivalikoima on näppärä ja leffan vähäeleisyys on omalla tavallaan ihan viehättävää. En silti jaa toveri sosiologin innostusta leffaa kohtaan. Ehkä sillä on jotain tekemistä senkin kanssa, että tiesin juonen avainkohdan ennalta, mikä varmasti latisti trillerin jännitysmomenttia.
Ensimmäinen mieleeni pälkähtänyt tapa kuvailla Sky Captain and the World of Tomorrowia oli sanoa sitä Crimson Skiesin elokuvaversioksi. Toinen tapa oli verrata sitä Indiana Jonesiin, sillä kyseessä on samantapainen kunnianosoitus 1930-luvun sarjaleffoille. Ainakin Sky Captain näytti siltä, miltä kuvittelen sarjaleffojen aikanaan näyttäneen, tai vielä tarkemmin sanottuna siltä miltä kuvittelen ohjaaja-Conranin kuvitelleen 1930-luvun leffojen näyttäneen.
Se kylläkin tarkoittaa sitä, että kyseessä on pinnallinen (asiat seuraavat toisiaan kuin huonossa tietokonepelissä ikään), tökerösti näytelty (Paltrown ja Law’n välillä ei ole minkäänlaista kemiaa) ja omituisen hidas elokuva (kompositiot, leikkaus, tietokonetaustojen kertakaikkisen kuvottavalla tavalla läpitunkeva lavastuksellisuus). Loppurepliikki on hauska.
Kirjasyksymme 2005
Popklubi, savant-dokkari
Prismassa esitetty dokkari Ihminen kuin kone kertoi autistinero Daniel T:stä, josta on kirjoitettu joskus Guardianissakin. Channel 4:n tilaama ohjelma oli välillä varsin rasittava synestesia-kuvailuissaan — kuva vispasi eestaas ja suttuprötöt lentelivät ruudun yhdestä nurkasta toiseen, mutta nauhalle oli saatu talletettua paljon kiintoisia hetkiä (semminkin kun otetaan huomioon, että kyseessä oli varsin tavanomainen reportaasi).
Ei miul’ muut’.