Archive for the ‘pop’ Category

Pohdintaa elokuvataiteen luonteesta

Vaahtosin eilen lounaalla Ilokivessä pitkät pätkät Six Feet Underin päätöskauden hienoudesta Danielille. Niin kuin usein käy, puhuminen synnytti ja selkeytti ajatuksia, jotka olivat aiemmin lilluneet vain harmaana mössönä jossain aivon takaosassa.

Kuten jo aiemmin selitin, elokuvat juurikaan hetkauta tunteitani. Tähän asti olin hyväksynyt puutteeni ja olettanut, että niin maailman tuleekin toimia. Toiset saavat valtaisat kicksit popkornista, toisten baskeria värisyttää taide. Minua elokuvat naurattavat, toisinaan pohdiskeluttavat ja — silloin tällöin — hieman värisyttävätkin. Jokaisessa näistä tapauksista vaikutus on pääasiallisesti älyllinen.

Olen katsonut muutaman Kurosawan, Bergmanin ja Tarkovskin elokuvan (yhteensä helposti kahden käden sormilla laskettavan määrän), ja vaikka saatoin tavallaan ymmärtää niiden aseman elokuvataiteen kaanonissa, ne eivät saaneet minua tuntemaan mitään. Eikä siinä mitään. Ei minua haitannut, että tykkään Fight Clubista tai Fellowship of the Ringistä, koska kyseessä oli jotenkin kategorisesti erilainen kokemus.

Vaan mitä voin tehdä, kun olen saanut maistaa pahan tiedon puusta? SFU:n viitoskausi teki todeksi kaikki ne kliseet, mitä taiteeseen yleensä liitetään: se kertoi totuudenmukaisesti elämästä ja ihmisistä, mitään vähentämättä, mitään lisäämättä.

Nyt tiedän, että hyvä elokuva tai televisio-ohjelma voi saada minut nyyhkimään hallitsemattomasti, pohdiskelemaan omia valintojani ja haluamaan muuttaa elämääni. Se on aika saatananmoinen efekti, se.

Eikä tämä kokemus vähennä yhtään rakkauttani Tony Sopranon tuhinaa tai Sam Gamgin uimataidottomuutta kohtaan. Sen sijaan se tekee hankalaksi, ellei mahdottomaksi, katsoa Suuria Eurooppalaisia Klassikkoelokuvia, koska ne eivät saa minua tuntemaan mitään. Mitä helvetin arvoa on pätkällä, joka ei ole teknis-viihteellisesti nykyisten edes kakkatuotantojen tasolla, ja joka ei saa minua välittämään hahmoistaan?

En tiedä. Asiaa pitänee miettiä toistekin.

Nyt olen kuitenkin sitä mieltä — ja kirjoitan tämän itseni toistamisen uhallakin —, että Six Feet Underin viimeinen kausi on parasta televisiota ikinä, ja hienoin koskaan näkemäni elokuvallinen taideteos.

Veitsi vai troppi?

Nelosen puhelinvisailu Soittis sai minut aamulla arvuuttelemaan, liekö juontajat lobotomisoitu kirurgisesti vahiko kemiallisesti. Aki arveli jälkimmäistä, sillä leikkausarpien pitäisi näkyä selvästi. Minä taas luulen, että miesjuontajalla on otsatukka juurikin siksi, jottei groteski rupi häiritsisi katsojaa.

Skifiä

Charles Strossin romaani Accelerando! on vapaasti ladattavissa herran veppisivuilta.

This is a song to break your heart to

Sanonpa vaan, että jos olet Six Feet Underin ystävä, varaa viimeisten jaksojen aikana reilusti nenäliinoja. Ohjelma ottaa sydämesi, silppuaa sen kynsisaksilla ja heittää menemään.

Talk about katharsis.

Aamukahvipöydässä Nyt-liitettä lukiessa syntyneitä ajatuksia liittyen televisioon ja maailman tilaan yleensä

Ensin kaksi ohjelmahuomiota: Teemalta tulee tänään klo 21.00 Errol Morrisin Fast, Cheap, and Out of Control, joka on mitä luultavammin erinomainen dokkari. Minulla on ollut leffa hyllyssäni jo tovin, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi katsoa sitä. (”Keskeytä, jos olet kuullut tämän jo aiemmin.”)

Teeman ohjelmasuunnittelijoilla onkin mitä ilmeisimmin suunnitelmana tuhota DVD-kokoelmani arvo, sillä nuo kierot paskiaiset esittävät siellä erinomaisen kiinnostavia ohjelmia, jotka olen suurella vaivalla tilannut itselleni ulkomailta. Ovelaa, ovelaa.

Toinen ohjelmahuomio on se, että Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta alkaa sunnuntaina FST:llä. Pitäisi olla hyvä, sanovat. (Jep, hyllyssä on, mutta katsomattomana.)

Kolmas huomio — joskin aivan eri aiheesta — koskee Mikael Fräntin arviota Aleksis Kiven elämä -leffasta. Hän kirjoittaa:

Jari Halosen hyvä, elähdyttävä ja rauhallisen tyylikäs elämäkertaelokuva Aleksis Kivestä. Marko Tiusanen Kivenä ja Jari Salmi Nervanderina ovat uskottavia.

Jep, leffa on loistava, mutta että rauhallisen tyylikäs? Mitä helvettiä? Olemmeko varmasti nähneet saman elokuvan?

Leffa-arvioita

Thirteen Days kantaa pitemmälle kuin aluksi odotin. Jossain siellä kahden tunnin tienoilla — kun Kevin Costnerin hahmo menee käymään kotonaan — tarina alkaa hapuilla pikkuisen, mutta yleisesti ottaen leffa toimii trillerinä oikein hyvin. Voi olla, että lopputuloksen tietäminen jopa tehostaa jännitystä (miten ne yksityiskohdat oikein menivätkään? Kuinka lähellä sota oli?, eikä tositapahtumiin pohjautuminenkaan haittaa

Tucker — A Man and His Dream on Coppolalta varsin tavanomainen esitys. Jotenkin se ei vain tunnu pääsevän vauhtiin, vaikka toteutus on varsin hauska (Storarolla on varmasti ollut osansa asiaan) ja näyttelijät ihan hyviä. Päähenkilö tuntui pysyvän varsin samankaltaisena läpi koko leffan, ja Martin Landaun esittämä bisnesmies oli oikeastaan paljon kiinnostavampi hahmo. Toisaalta luulen ymmärtäväni, mikä tarinassa viehätti Coppolaa, onhan amerikkalainen unelma ja sen luhistuminen selvästi lähellä miehen sydäntä. Haalea elokuva.

Chasing Amyn ensimmäinen näytös on naiivissa vilpittömyydessään hurmaava, toinen siedettävä ja viimeinen kolmannes aivan silkkaa typeryyttä. Unohdetaan nyt ensinnäkin se, että Ben Affleck eheyttää lesbosta heteron silkalla affleckiydellään, sillä sitä voi sentään pitää vain kärjistettynä dramaturgisena ratkaisuna.

Paljon enemmän elokuvassa hiertää Kevin Smithin kömpelöys kuvankäyttäjänä, leikkaajana — jep, puhun riita jääkiekkokatsomossa -montaasista — ja käsikirjoittajana. Ainakin minusta tuntui siltä, että kaikki on esillä, että rivien väliin ei jää mitään tulkittavaa. Hahmojen verbaalius on tietenkin Smithin tyyliä, mutta se on myös varsin tylsää katsottavaa. Vitsit ovat kyllä välillä ihan hauskoja.

Bladerunner (director’s cut) muistutti taas siitä, kuinka hieno vuosikymmen 1977–1988 olikaan perinteisille erikoisefekteille. Bladerunner näyttää valtavan hienolta: kuluneelta, eletyltä ja fyysiseltä tavalla, johon puhdas CGI ei vielä yllä. Kasarilook puskee läpi jonkin verran hiuksissa ja vaatteissa, mutta yleisesti ottaen kyseessä on yksi uskottavimmista tulevaisuuden visioinneista koskaan.

Mutta en minä BR:stä tehosteiden vuoksi pidä. Eniten siinä viehättää sopivan avoimeksi jätetty tarina, jossa on paitsi pohdittavaa juonellisesti, myös tulkittavaa näyttelijöille. Harrison Ford on varsin siedettävä Deckard, Rutger Hauerin teatraalisuus sopii Roylle kuin nyrkki silmään. Eikä unohdeta Vangeliksen soundtrackia! Hieno leffa!

Talvisota on vähintään yhtä siteerattava kuin Tuntematon sotilas. Lisäksi se on parempi elokuva, vaikkakaan ei sellainen virtuoosityö kuin viime kerralta (jostain teinivuosilta) muistelin. Näyttelijäkaartista ei voi valittaa, kuten ei myöskään Sohlbergin kameratyöskentelystä, mutta kun jo teatteriversio alkaa luhistua oman painonsa alle jossain kahden tunnin kohdalla, voi vain ihmetellä miten leikkaajat ovat voineet säilyttää mielenterveytensä tätä möhkälettä kootessaan.

Ainakin yksinään sunnuntai-iltapäivänä Talvisota oli minulle kokonaisuutena liian kova koettelemus (heh heh), vaikka yksittäisistä kohtauksista liki jokainen on rautaa. Ehkä tätä pitäisi tosiaan katsoa tv-sarja-versiona jakso kerrallaan.

Conversation on Coppolalta yllättävän pienimuotoinen elokuva. Gene Hackman tekee hyvän roolin, musiikkivalikoima on näppärä ja leffan vähäeleisyys on omalla tavallaan ihan viehättävää. En silti jaa toveri sosiologin innostusta leffaa kohtaan. Ehkä sillä on jotain tekemistä senkin kanssa, että tiesin juonen avainkohdan ennalta, mikä varmasti latisti trillerin jännitysmomenttia.

Ensimmäinen mieleeni pälkähtänyt tapa kuvailla Sky Captain and the World of Tomorrowia oli sanoa sitä Crimson Skiesin elokuvaversioksi. Toinen tapa oli verrata sitä Indiana Jonesiin, sillä kyseessä on samantapainen kunnianosoitus 1930-luvun sarjaleffoille. Ainakin Sky Captain näytti siltä, miltä kuvittelen sarjaleffojen aikanaan näyttäneen, tai vielä tarkemmin sanottuna siltä miltä kuvittelen ohjaaja-Conranin kuvitelleen 1930-luvun leffojen näyttäneen.

Se kylläkin tarkoittaa sitä, että kyseessä on pinnallinen (asiat seuraavat toisiaan kuin huonossa tietokonepelissä ikään), tökerösti näytelty (Paltrown ja Law’n välillä ei ole minkäänlaista kemiaa) ja omituisen hidas elokuva (kompositiot, leikkaus, tietokonetaustojen kertakaikkisen kuvottavalla tavalla läpitunkeva lavastuksellisuus). Loppurepliikki on hauska.

Kirjasyksymme 2005

Typografiakirjoja luen toki amatöörin silmin, mutta nyt silmäämästäni kolmikosta Itkosen teos on ylivertainen. Se on sitä jopa siinä määrin, että Lukkarila ja Loiri kannattaa jättää suosiolla hyllyyn.

Read On…