Cold Feetin viimeinen jakso ikinä loppui tunti sitten. Se oli kovasti koskettava (ainakin neiti Manninen tarvitsi nenäliinaa vähän väliä), mutta minusta myös vähän hätäinen. Huom: Spoilereita luvassa suomalaisille, joten älä lue jos moinen vaivaa.

Ensinnäkin täytyy tunnustaa, että kyseessä oli sarja, jota en oikeastaan seurannut. Tai en ainakaan alusta asti. Enkä ainakaan molemmilla silmillä. Kävi nimittäin niin, että Sonja oli niin vakuuttunut sarjan ylivoimaisesta loistavuudesta jo alusta lähtien, että hän yritti kaupata sitä minullekin. Joten aloin katsoa sitä kun paikalle satuin. (Sama homma tapahtui muuten Popstarsin kanssa – en varsinaisesti katsonut sitä, mutta silti näin melkein kaikki jaksot, ja osan myös uusintoina.)

Mutta piti kirjoittamani siitä, miksi finaali tuntui hieman pakotetulta. Toisin kuin vaikkapa Sex and the Cityn lopetusjakso, Cold Feet halusi väen vängällä saada kaikkien päähenkilöidensä tarinaan jonkinlaisen lopetuksen. Myönnettäköön, että S & C on melkeinpä sitcom tähän verrattuna, mutta silti.

Ei siinä mitään, että osalle hahmoista loppu oli onnellinen ja osalle onneton, mutta kun yhden jakson aikana väännettiin loppuun juonikuviot, joita oli rakennettu koko muun kauden ajan, jäi suuhun hieman kitkerä maku.

Perustelen väitteeni sillä, että Sex and the Cityssä hahmot eivät juurikaan kehity, jatkuvilla juonikuviolla ei ole kovin suurta merkitystä – okei, kausimittakaavassa ehkä, mutta ei perinteisellä tavalla. Sanotaan vaikka niin, että muodolla oli enemmän merkitystä kuin sisällöllä.

Nyt se sitten alkoi – uusin Walking with -sarja. Ekasta jaksosta jäi kyllä vähän hassu maku, osittain formaattiin tehtyjen muutosten takia, osittain aihevalinnasta johtuen.

Ensinnäkin oli virhe, iso iso virhe, korvata kertojanääni sivustakatsojakertojalla. Kaiken muun lisäksi tämä hyypiö näyttää Groucho Marxilta kenttäkokeeseen valmistautuneeksi biologiksi pukeutuneena, sikarin tilalla on vaan termospullo. Jep, kaveri hörppää kupillisen kaffia savannilla tarkastellessaan apinoiden meininkejä. Aika lunki ukko.

Toisekseen juontaja ei ole sama henkilö kuin edellisissä sarjoissa. Brittiversiothan juonti Kenneth Branagh, Shakespeare-tulkki ja oletettavasti muheva mies. Ja nyt siellä on tämä reisitaskuhousupelle. Efekti lienee samantyylinen kuin jos Jarmo Heikkilän äänen sijasta kameran edessä loikkisikin Petteri Summanen.

Viidennekseen, anteeksi, siis kolmannekseen nämä apinaihmiset eivät näytä yhtä hyviltä kuin edes Beasts-sarjan mölliäiset, dinoista puhumattakaan. Ihmisapinoiden huulet ja naamat venyvät ja paukkuvat niin, että ne voivat vilautella mm. hammasrivistöjään (tekevät sitä ainakin luontodokumenttien mukaan vieläpä melko useaan, mokomat rasavillit kädelliset). Näillä maskeeratuilla muka-apinoilla ei liiku kuin silmäluomet ja nekin liian hitaasti.

Neljännekseen editoinnin tempoa on nopeutettu. Ensimmäisessä jaksossa oli varmaan enemmän leikkauksia kuin edellisissä sarjoissa yhteensä. Nopeutettua magmaa ja mannerta vilisti mykiön ohi niin, ettei liskoaivokaan pysynyt perässä.

Kolmannekseen, siis tarkoitan viidennekseen käsikirjoituksessa on jotain outoa. Esimerkkeinä jo aiemmin mainittu kahvitauko tai tämän jakson päätös. Jaksossa seurattiin Lucyn – se hyperkuuluisa Lucy, jonka lajinimeä en taatusti muista tai osaa kirjoittaa – elämää, ja se päättyi tietenkin sen (vai hänen?) kuolemaan(sa). Tämä kaavahan on hyväksi todettu jo dinosaurusten kohdalla, mutta jostain käsittämättömästä syystä kertojan piti nostaa Lucyn ruumis syliinsä ja kantaa se toiseen paikkaan, josta se sitten myöhemmin löydettäisiin. Mitä helvettiä? Kanniskeleeko Richard Attenborough kuolleita leopardeja ympäriinsä? (Vastaus on ei, hän kanniskelee vain ja ainoastaan täytettyjä kissapetoja.)

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Minua ainakin piristi kovasti tietoisuus siitä, että jossain vaiheessa viime vuonna parikymmentä täysijärkistä ja -ikäistä ihmistä on laittanut päälleen apinakamppeet ja menneet keskelle savannia esittämään esi-isiään ja -äitejään. Mielikuva ihmisistä, jotka heittelevät kuperkeikkoja, kiipeilevät puissa ja huutavat kuin apinat tulikuumassa säässä tekoturkiksissa ja saavat siitä palkkaa nostaa hymyn huulille milloin tahansa.

Ja ai niin: piti pyytää Olgalta anteeksi, kun tivasin kivikovaan että dinosarja olisi ehdottoman tieteellinen. Nyt täällä vasta valkeni karu totuus. Sekä dinot että pedot ovat saaneet paljon kritiikkiä osakseen juurikin perättömien arvausten tekemisestä. Mutta toisaalta, useimmat luonto-ohjelmat dramatisoivat kohteidensa elämää tavalla tai toisella. Vähintäänkin aikaa tiivistetään, sillä reaaliajassa syövä ja paskova peura ei olisi kovin hyvää televisiota.

Niinhän siinä taas kävi, että vaikka Sopranosien neloskauden ensimmäinen jakso ei tuntunut oikeastaan miltään, toinen osa muistutti taas siitä, miksi se on niin pirun hyvä sarja.

Erittäin ovelaa oli ensinnäkin loikata ajassa eteenpäin kolmannen kauden päätepisteen ja neljännen aloituskohdan välissä. Yhtäkkiä hahmot ovat taas vähän mystisempiä, motiivit eivät ole enää niin selviä, on enemmän jännitettävää.

Toisekseen dialogi on loistavaa. Chrissie tokaisee tyttöystävälleen ostamasta kultakorusta, että this thing’s got more carats than Bugs Bunny ja Tony yrittää selittää Notre Damen ja Nostradamuksen välistä eroa.

Kolmanneksi sarjassa on useampi kuin yksi päähenkilö. Tony, Meadow, Ralphie ja Christopher saavat kukin vuorollaan astua parrasvaloihin, ja kaikki tuntuu koko ajan tapahtuvan täysin loogisesti. Perusidea (perheongelmat mafiataustaa vasten) on yhtä hieno kuin se oli ensimmäisessäkin jaksossa.

Oi että. Hauska tappa vanha tuttu.

Tuo mainio brittisarja, jonka pariin Sonja minut vaivihkaa vokotteli, nytkähti viimeiseen kauteensa täällä. Kaikista nolostelukomedioista (kuten paikallinen media Officea, Book Groupia, Marion & Geoffia ja muita uusia brittisarjoja kutsuu) Cold Feet on aidosti hauskin ja varmin hörönaurujen irroittaja. Ainakaan ensimmäisen jakson perusteella kirjoittamisen laatu ei ole heikentynyt tippaakaan. Suositellaan ehdottomasti.

Voisiko joku kertoa minulle, että mitä helvettiä siinä lopussa oikein tapahtui? Koko maailman new age -kohtalo olikin kiinni siitä havainnosta, että teinipojat on epävarmoja, vai hä?