Daily Show’n juontaja tienasi telkkarikeikastaan vuonna 2002 piskuiset 1,5 miljoonaa dollaria. Sanon piskuiset, koska lähteeni mukaan noin huono palkka teki hänestä houkuttelevan saaliin isommille televisiokanaville.

Ohjelmaa ei sinänsä sensuroida (paitsi kirosanapiippaukset), mutta sanaa ’dildo’ ei saa mainita yhden lähetyksen aikana kuin enintään kolmesti.

Miehen pellevaistoa ei voi kytkeä pois päältä. Jutussa on kaksi kohtaa, joissa Stewart on kahvilassa haastateltavana ja joku sivullinen tulee jututtamaan häntä. Kun rakennusmies pyytää signeeraamaan joulukortin siskolleen, Stewart sanoo toimittajalle You know, I did fuck his sister, and she was great. Toisen kerran Alzheimerista kärsivä mummo käy juttelemassa kivoja, jonka jälkeen Stewart sanoo toimittajalle You know, I was this close to fucking her. She almost fell on my penis.

Muutto kesäksi Kuopioon johti siihen, että DVB-T-digiboksista tuli tarpeeton. Se taas tarkoittaa, että Teeman ohjelmistoa ei kannata vilkuilla, ettei tulisi itku.

Onneksi analogikanaviltakin tulee jotain. Ykköseltä näkyy eurotaiteilu La stanza del figlio eli Pojan huone 15. kesäkuuta ja Cannesin pääpalkinnon vastikään saaneen Ken Loachin Sweet Sixteen 22. kesäkuuta. Muistaakseni elokuun 3. esitettävä Rakastan sinua ikuisesti oli ihan ok.

Kakkosen elokuvista pitänee huomioida ainakin (eilen esitetyn Lääkärin omantunnon lisäksi) Roy ”Toisen kerroksen lauluja” Anderssonin Eräs rakkaustarina 10. kesäkuuta ja Douglas Sirk -sarja, johon kuuluvat All that heaven allows 11. kesäkuuta, Written on the wind 25. kesäkuuta, Imitation of Life 9. heinäkuuta, Tarnished angels 23. heinäkuuta.

Heinäkuussa tulevat myös Takaikkuna (15.7.) ja Vertigo (22.7.), mutta minä en oikein ymmärrä niitä. Woody Allenin Radio Days 11. päivä heinäkuuta voi kai olla kohtalainen ja Komisario Palmun erehdys 15.7. myös. Takeshi Kitanon Brother (4.8.) ei sano miulle mitään, mutta se on Kitanoa.

Man who wasn’t there (4.8.) on maailman kovin parturi-noir.

15.4. Teemalauantai: Krzysztof Kieslowski

Puolalaisen mestariohjaajan Krzysztof Kieslowskin (1941-1996) Lyhyt elokuva rakkaudesta (Krótki film o milosci, 1988) avaa teemaillan. Elokuva kertoo yksinäinen nuorukaisen rakkaudenkaipuusta ja todellisen rakkauden olemuksesta.

Iltaa jatkaa Luc Lagierin dokumentti Kieslowski: Puolalainen ohjaaja, joka valottaa kymmenen vuotta sitten edesmenneen legendaarisen ohjaajan elämää ja työtä.

Illan elokuvana nähdään Kieslowskin ensimmäinen läntinen tuotanto Veronikan kaksoiselämä (Podwojne zycie Weroniki, 1991). Elokuva pureutuu aiempien teosten tavoin päähenkilöidensä mielenmaisemaan. Veronika elää Puolassa, Véronique Ranskassa. He eivät tunne toisiaan, mutta heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa Kieslowskin kauniissa elokuvassa, jossa Irene Jacob on sekä Veronika että Véronique.

22.4. Teemalauantai: Tshernobyl 20 vuotta

Mikä vaikutus onnettomuudella oli Suomessa ja miten vastaavasta tilanteesta selvittäisiin nyt? Kysymyksiä Teemalauantain keskustelussa pohtivat Säteilyturvakeskuksen pääjohtaja Jukka Laaksonen ja professori Anssi Auvinen.

Illan aikana nähtävä Pripyat-dokumentti kertoo Tshernobylistä 18 kilometrin päässä sijaitsevan Pripyatin aavekaupungin liepeillä asuvista ihmisistä, jotka radioaktiivisuudesta piittaamatta jatkavat eloaan ulkomaailmasta eristettyinä.

15.3. Kädenpuristus paholaisen kanssa
(Shake Hands with the Devil: The Journey of Roméo Dallaire)
Roméo Dallaire oli YK-joukkojen päällikkö Ruandassa vuonna 1994, massamurhien tapahtuma-aikana. Vuonna 2004 hän palasi Ruandaan ja kertoo palkitussa dokumentissa mitä kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtui. Ohjaaja Andrew Jarecki.

29.3. Melancholian 3 huonetta
Pirjo Honkasalon dokumenttielokuvan pääosissa ovat lapset ja suru heidän silmissään – taustana Tshetshenian tragedia. Kaikkien aikojen menestynein elokuva on palkittu mm. Prix Italialla, Jussilla ja Venetsian elokuvajuhlilla. Tuotanto: Millennium Film, 2004.

3.5. Olematon unelma
(Cesky sen / Czech Dream)
Joka puolella julisteita: Prahaan avataan uusi hypermarket. ”Älä tule paikalle, älä osta” kehottavat taitavasti suunnitellut mainokset ja ihmiset valmistautuvat avajaisiin. Mitä tapahtuu, kun jättimarketin julkisivun takana onkin vain tyhjää peltoa? Ohjaaja ja tuottaja Filip Remunda, Tsekki, 2004.

Dokumenttiprojektin kevät 2006

TV2: Lauantain kymppileffat

28.1. Star Wreck VI: In the Pirkinning
(Suomi 2005) O: Timo Vuorensola. N: Samuli Torssonen, Tiina Routamaa, Antti Satama, Karoliina Blackburn, Kari Väänänen. Harrastajavoimin tehty pitkä scifi-elokuva, joka parodioi kuuluisia avaruusseikkailuja.

Vaahtosin eilen lounaalla Ilokivessä pitkät pätkät Six Feet Underin päätöskauden hienoudesta Danielille. Niin kuin usein käy, puhuminen synnytti ja selkeytti ajatuksia, jotka olivat aiemmin lilluneet vain harmaana mössönä jossain aivon takaosassa.

Kuten jo aiemmin selitin, elokuvat juurikaan hetkauta tunteitani. Tähän asti olin hyväksynyt puutteeni ja olettanut, että niin maailman tuleekin toimia. Toiset saavat valtaisat kicksit popkornista, toisten baskeria värisyttää taide. Minua elokuvat naurattavat, toisinaan pohdiskeluttavat ja — silloin tällöin — hieman värisyttävätkin. Jokaisessa näistä tapauksista vaikutus on pääasiallisesti älyllinen.

Olen katsonut muutaman Kurosawan, Bergmanin ja Tarkovskin elokuvan (yhteensä helposti kahden käden sormilla laskettavan määrän), ja vaikka saatoin tavallaan ymmärtää niiden aseman elokuvataiteen kaanonissa, ne eivät saaneet minua tuntemaan mitään. Eikä siinä mitään. Ei minua haitannut, että tykkään Fight Clubista tai Fellowship of the Ringistä, koska kyseessä oli jotenkin kategorisesti erilainen kokemus.

Vaan mitä voin tehdä, kun olen saanut maistaa pahan tiedon puusta? SFU:n viitoskausi teki todeksi kaikki ne kliseet, mitä taiteeseen yleensä liitetään: se kertoi totuudenmukaisesti elämästä ja ihmisistä, mitään vähentämättä, mitään lisäämättä.

Nyt tiedän, että hyvä elokuva tai televisio-ohjelma voi saada minut nyyhkimään hallitsemattomasti, pohdiskelemaan omia valintojani ja haluamaan muuttaa elämääni. Se on aika saatananmoinen efekti, se.

Eikä tämä kokemus vähennä yhtään rakkauttani Tony Sopranon tuhinaa tai Sam Gamgin uimataidottomuutta kohtaan. Sen sijaan se tekee hankalaksi, ellei mahdottomaksi, katsoa Suuria Eurooppalaisia Klassikkoelokuvia, koska ne eivät saa minua tuntemaan mitään. Mitä helvetin arvoa on pätkällä, joka ei ole teknis-viihteellisesti nykyisten edes kakkatuotantojen tasolla, ja joka ei saa minua välittämään hahmoistaan?

En tiedä. Asiaa pitänee miettiä toistekin.

Nyt olen kuitenkin sitä mieltä — ja kirjoitan tämän itseni toistamisen uhallakin —, että Six Feet Underin viimeinen kausi on parasta televisiota ikinä, ja hienoin koskaan näkemäni elokuvallinen taideteos.

Nelosen puhelinvisailu Soittis sai minut aamulla arvuuttelemaan, liekö juontajat lobotomisoitu kirurgisesti vahiko kemiallisesti. Aki arveli jälkimmäistä, sillä leikkausarpien pitäisi näkyä selvästi. Minä taas luulen, että miesjuontajalla on otsatukka juurikin siksi, jottei groteski rupi häiritsisi katsojaa.

Sanonpa vaan, että jos olet Six Feet Underin ystävä, varaa viimeisten jaksojen aikana reilusti nenäliinoja. Ohjelma ottaa sydämesi, silppuaa sen kynsisaksilla ja heittää menemään.

Talk about katharsis.

Ensin kaksi ohjelmahuomiota: Teemalta tulee tänään klo 21.00 Errol Morrisin Fast, Cheap, and Out of Control, joka on mitä luultavammin erinomainen dokkari. Minulla on ollut leffa hyllyssäni jo tovin, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi katsoa sitä. (”Keskeytä, jos olet kuullut tämän jo aiemmin.”)

Teeman ohjelmasuunnittelijoilla onkin mitä ilmeisimmin suunnitelmana tuhota DVD-kokoelmani arvo, sillä nuo kierot paskiaiset esittävät siellä erinomaisen kiinnostavia ohjelmia, jotka olen suurella vaivalla tilannut itselleni ulkomailta. Ovelaa, ovelaa.

Toinen ohjelmahuomio on se, että Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta alkaa sunnuntaina FST:llä. Pitäisi olla hyvä, sanovat. (Jep, hyllyssä on, mutta katsomattomana.)

Kolmas huomio — joskin aivan eri aiheesta — koskee Mikael Fräntin arviota Aleksis Kiven elämä -leffasta. Hän kirjoittaa:

Jari Halosen hyvä, elähdyttävä ja rauhallisen tyylikäs elämäkertaelokuva Aleksis Kivestä. Marko Tiusanen Kivenä ja Jari Salmi Nervanderina ovat uskottavia.

Jep, leffa on loistava, mutta että rauhallisen tyylikäs? Mitä helvettiä? Olemmeko varmasti nähneet saman elokuvan?

Ehdin pitkästä aikaa katsoa tujauksen televisiotakin. Ylen uusin yritys poppirintamalla on nimeltään Popklubi, Maria Veitolan juontama keskusteluohjelma, jossa välillä vilkaistaan inserttejä, musiikkivideoita ja sitten rokataan livenä. Ainakin ensimmäinen jakso oli sietämättömän huono niin aiheeltaan kuin toteutukseltaankin. Onneksi olin tallentanut ohjelman dvdlle, joten sen ohi saattoi pikakelata. Sekä genre että toteutus ovat lähellä entistä Popkomissiota että nykyistä Listaa. Ehkä Ylessä on vain päätetty, että vanhoja ohjelmia pitää lopettaa, jotta saadaan uusia tilalle (hölmöläiset, peitto, jne).

Prismassa esitetty dokkari Ihminen kuin kone kertoi autistinero Daniel T:stä, josta on kirjoitettu joskus Guardianissakin. Channel 4:n tilaama ohjelma oli välillä varsin rasittava synestesia-kuvailuissaan — kuva vispasi eestaas ja suttuprötöt lentelivät ruudun yhdestä nurkasta toiseen, mutta nauhalle oli saatu talletettua paljon kiintoisia hetkiä (semminkin kun otetaan huomioon, että kyseessä oli varsin tavanomainen reportaasi).

Ei miul’ muut’.