[Die Hard 4.0:n] hurjimmatkin toimintajaksot on pääosin “toteutettu oikeasti”: eläviä näyttelijöitä, rakennettuja lavasteita ja aitoja välineitä käyttäen. Ero pelkillä digitehosteilla pullisteleviin fantasialeffoihin on pysäyttävä. Juuri tästä konkreettisuudesta Die Hard 4.0 ammentaa voimansa.
In a movie season filled with CGI fantasy, LIVE FREE OR DIE HARD gets real — with real action, real humor, and the reprise of a beloved and iconic character: John McClane. –– LIVE FREE OR DIE HARD eschews computer generated fantasy for practical action set pieces.
En tarkoita, etteikö toimittaja saisi siteerata taustamateriaaleja, koska sitä vartenhan ne on tehty, mutta kenties lähdekritiikki olisi paikallaan. Mutta mistä Poussu voi tietää, mitkä osat Die Hard 4.0:n huipennuksesta on tehty koneella ja mitä kuvattu oikeasti? Muistin virkistämiseksi ko. kohtauksessa John McClane ajaa rekalla karkuun suihkuhävittäjää korotetun moottoritien alla. (Entä mitä tarkoittaa “oikeasti toteuttamiselle” se, että Baltimore esittää elokuvassa Washingtonia?)
Koko “oikeasti toteuttaminen” haiskahtaa vahvasti. Ilmeisesti ajatuksena on implikoida, että se on aidompaa ja täten parempaa. Mutta miten suu laitetaan, jos digiefektien olemassaoloa ei tajua tai niitä ei huomaa? Tarjoan kolme vastaesimerkkiä.
Analogisena elokuvantekijänä ylistetty – ja itsekin moista imagoa levittänyt – Michel Gondykään ei ole pullistelevien digiefektien yläpuolella. Siitä kertoo tämä Buzz Image -yhtiön demonauha, joka antaa osviittaa nykyaikaisessa elokuvassa käytetyn CGI:n määrästä.
Adaptationissa on kohtaus, jossa joukko ihmisiä joutuu autokolariin. Koska yksi stuntmiehistä tiesi kolarin olevan tulossa, hän räpäytti silmiään hermostuneesti juuri ennen iskua. Tuo silmänräpäys poistettiin jälkituotannossa. Onko lopputulos huonompi vai parempi kuin jos stuntti ei olisi räpsäyttänyt silmiään ollenkaan? Entä muuttuuko suhtautuminen kohtaukseen nyt kun tiedämme, että sitä on muokattu tietokoneella?
Children of Menin huippukohtaus on useita minuutteja kestävä yhtenäinen otto, jossa kamera seuraa päähenkilöitä keskellä taistelutannerta. Jossain vaiheessa kameran linssiin roiskahtaa verta, joka kuitenkin häviää, kun kamera-ajo jatkuu pihalta talon sisälle. Luulin ensin, että swaippi sisälle piilotti skarvin, mutta todellisuus on tarua ihmeempää. Kyseessä on yhtenäinen otos, jonka jälkipuoliskosta on tietokoneella siivottu veriroiskeet, koska ne kävivät liian häiritseviksi.
Ymmärrän hyvin, miksi tietokonetehosteista puhuminen saa elokuvakriitikot tipahtamaan “aito on parempaa” -diskurssiin, koska teen sitä itsekin. Ongelma on vain siinä, että hyvin usein he ovat väärässä.
Chris Anderson: The Economics of Giving It Away (WSJ) – What about those companies trying to build a business on the Web? In the old days (that would be until September of last year) the model was pretty simple. 1. Have a great idea. 2. Raise money to bring it to market, ideally free to reach the largest possible market. 3. If it proves popular, raise more money to scale it up. 4. Repeat until you're bought by a bigger company.
Now steps 2 through 4 are no longer available. So Web startups are having to do the unthinkable: come up with a business model that brings in real money while they're still young.
This is, of course, nothing new in the world of business. But it is a bit of a shock in the Web world, where "attention" and "reputation" are the currencies most in demand, with the expectation that a sufficient amount of either would turn into money someday, somehow.
Narina on vanha kuin entinen heila, mutta kun on pakko. Hesarissa on Jouni Tervon kirjoittama juttu Kalle Isokalliosta, joka on yhteiskunnallinen kirjoittaja, yksinäinen uroshaahka talouselämän ulkoluodolle. Isokallion kolumnit, jotka ovat ilmeisen poikkeuslaatuisia, julkaistaan ilmaiseksi netissä hänen omistamansa Kalkhas-yhtiön sivuilla.
