Kun olin vielä peruskoulussa ja lukiossa, englanninopettajat – ja muutkin kielenopettajat – tapasivat sanoa, että vasta yliopistotasolla huomaa, kuinka vaativa kieli englanti on. En ole aivan varma, selittikö kukaan koskaan tarkemmin, mitä he sillä tarkoittivat. Ainakaan se ei ole selvinnyt minulle vielä näiden ensimmäisten yliopistovuosien aikana.

Olen erittäin tietoinen siitä, että en ole täydellinen kielenkäyttäjä ja laajan sanavaraston kehittäminen on elinikäinen homma, mutta en ole vieläkään törmännyt siihen suureen kynnykseen, jota niin kovasti mainostettiin.

Tai tarkennetaanpa tuota ajatusta hiukkasen. Oikeastaan minun pitäisi kirjoittaa, että en ollut törmännyt siihen aiemmin. Sillä nyt, täällä natiivipuhujien ihmemaassa, olen lopulta löytänyt oman askelmani.

Ongelma ei ole se, että sanavarastoni olisi riittämätön arkielämän tai akatemian haasteisiin. Olenhan kirjoittanut jo esseitä Jyväskylässä ja nautin härkistä brittihuumorista siinä missä aasialainenkin maahanmuuttaja (that is to say, luultavasti en aivan yhtä paljon kuin syntyperäinen britti mutta kuitenkin huomattavasti). Erilaisten aksenttienkaan ymmärtäminen ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa, vaikka koulussa meitä paukutettiinkin vain RP:llä. Onhan Suomessakin sentään televisio ja levykauppoja. Hankalaa ei ole edes se, etten saisi ilmaistua itseäni ymmärrettävästi tai riittävästi, onhan minulla laajalti kliinistä eli koulupohjaista harjoitustaustaa ja useimmat paikalliset ymmärtävät kuunnella rauhassa, kun tajuavat että puhuja on ulkomaalainen.

The core of the poodle is that I can’t engange in conversations. Toisin sanoin: osaan sanoa oman asiani varsin selkeästi, ja ymmärrän mitä televisiossa tai radiossa sanotaan. Mutta kun joku huutaa kadulla ja kysyy ohjeita, peukku uppoaa syvälle suuhun. Kyse ei ole arkuudesta sinänsä (vaikka olenhan minä sitäkin), vaan siitä, että tähän outoon tilanteeseen ei koulussa ole valmistettu. Tähän asti olen törmännyt ei-standardiin englantiin vain yksisuuntaisesti. En nyt laske tähän niitä kertoja, kun jenkkiläisen vaihto-opiskelijan kanssa on keskusteltu Limp Biskitin Nookiesta (tai miehen omin sanoin: ”That song is so about me and my ex”) tai kun australialainen majoituksenetsijä on kertonut kuinka halpaa olut on down under. Kuten jo mainitsin, toisinaan – lähinnä yksinkertaisissa ”keskusteluissa” – arvaaminen auttaa. Mutta jos keskustelukumppanilta tulee vähänkin monimutkaisempi, ennalta-arvaamaton viesti, olen pihalla. Glee Clubilla ovimies kertoi meille pöytänumeromme ja se meni totaalisen ohi, koska en osannut odottaa sitä. Simppeli luku, 427, ei kovin vaikea ymmärtää ja muistaa edes englanniksi. Tässä toki jälleen auttaa se, että kun naapuri tajuaa puhuvansa ulkomaiselle pönttöpäälle, hän hidastaa vauhtia, artikuloi selvemmin ja käyttää lapsisanastoa. Mutta ongelmia riittää silti.

Joten siinä teille, Seppo Mäkelä & co. Isoin ongelma on siinä, että nothing but nothing voi korvata käytännön harjoittelun.