Edit 14.1.2008: Lieksa! lisätty.

Laskin, että vuonna 2007 näin yhteensä 172 elokuvaa. Elokuvakriitikon leikkiminen ja DocPoint–Sodis–Espoo–R&A-kombo (Tampere jäi kovin vähälle huomiolle syistä johtuen) johtivat siihen, että teatteriolosuhteissa nähtyjä elokuvia oli kokonaismäärästä noin kolmasosa. Sitten kun vielä huomioidaan, että sijoitin alkuvuodesta fiksusti videotykkiin, niin voidaan todeta, että alle satatuumaisilta ruuduilta en kovinkaan montaa pätkää nähnyt.

Luonnosasteelle jääneitä miniarvioita on niin perhanasti, että tiputtelen ne blogiini kuuden seuraavan päivän mittaan kymmenen kerrallaan. Yleensä tällaisten asioiden lupaaminen johtaa vain lupauksien rikkomiseen, mutta nyt on ollut niin hyvä hööki päällä, että eiköhän tämä tästä sutviinnu.

Kärkeen Sodis-jämät (varsinainen satsihan on Kaistalla):

Lars Von Trierin The Boss of It All on oletettavasti komedia. Sanon ”oletettavasti”, koska se ei ole yhtä selkeästi katsojaa mairitteleva kuin vaikkapa The Office ja toisaalta Von Trieriä katsoessa tulee aina vähän sellainen olo, että ohjaaja näyttää persettä selän takana. Voi olla, ettei moiselle tuntemukselle ole mitään järkeviä perusteita, mutta niin vain on. Kovasti ohjaaja vakuuttelee, että tässä tulee ihan vain pieni, merkityksetön komedia, mutta vaikea sitä on uskoa. En osaa formuloida tahi analysoida tuntemuksiani kovinkaan tarkasti, mutta kokemus oli joka tapauksessa positiivinen. Tunne on ehkä samansuuntainen kuin se, jonka I’m Not There nostatti.

Näin puolen vuoden jälkeen osaan sanoa Scott Walker: 30 Century Man -dokkarista vain sen, että siinä hyödynnettiin mainiosti puhuvia päitä ja musiikkia. Kun kerran aiheena oli Scott Walker ja hänen musikaalinen neroutensa, niin oli oikein hieno oivallus soittaa haastateltaville näiden suosikkibiisejä ja näyttää heidän reaktionsa. Yksinkertaista ja toimivaa.

Letters From Sahara oli hyväsydäminen mutta kömpelö.

Still Life … kertoi öö miehestä, joka etsi vaimoaan kaupungista. Näin muistelen. Ja sen myös muistan, että videolle kuvattu leffa näytti kökköiseltä isolle kankaalle projisoituna.

Sitten takaisin kaupallisen kuonan pariin.

Zodiac on hieno elokuva, jolla on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on yletön kesto, joka käy perslihaksille. Toinen on se, että elokuvalla on kaksi fokusta, eikä niiden välillä vaihtaminen käy ongelmitta. Alussa jahdataan Zodiac-murhaajaa, on mysteerejä, jännitystä ja väkivaltaa. Kun juttu kuivuu poliisilta kasaan, keskipisteeseen nousee Graysmithin pakkomielle. Mutta koska nämä kaksi eivät mene kunnolla päällekkäin, liitoskohdassa katsojaa pyydetään kiinnostumaan asiasta, joka ei oikeastaan ole kiinnostava, ainakaan vielä.

Visuaalisesti kyseessä on äärimmäisen hieno teos, mutta tällä kertaa aivan eri tavalla kuin Fincherillä aiemmin: Kuvissa on paljon symmetrisiä asetelmia. Sävyt ovat hillityt, mustaa ja keltaista.

Leffan epookki on rakennettu huolella ja jotkut kriititkot kehuivat lopputulosta mukamas orgaanisemmaksi ja vähemmän mahtailevaksi kuin vaikkapa Fight Clubissa. Se on tietenkin silkkaa höpöpuhetta. Otetaan esimerkiksi vaikkapa taksia seuraava ilmakuva, joka on heilumattomuudessaan pieni tekninen ihme. Pikemmin lopputulos on kuitenkin oudolla tavalla epäluonnollinen, mikä synnyttää jännitystä.

Talladega Nights on täynnä mahtavia onelinereitä. Show’n varastaa Sacha Baron Cohen, joka ryöstää Peter Sellersin haudan ja lätkii kaikki mahdolliset ja mahdottomat ranskalaisvitsit valkokankaalle. Ei sillä etten olisi nauranut, kun mies hörppii macchiatoa ja lukee Camus’n Sivullista autossa. Varsinkin alkupuolella on paljon improillun oloista, irtonaista vitseilyä, joka – hämmästyttävää kyllä – toimii. Nautin Talladegan juuri ennen Hokkarihemmoja, joka olikin sitten kaikessa typeryydessään todella rasittava esitys.

Popcorn-osastolle kuuluu myös The Rock, mutta miten hieno takaa-ajokohtaus siinä alkupuolella onkaan! Loppuleffa ei enää kohoa samalle älyttömän loistavuuden tasolle, mutta pelkästään raitiovaunun ilmaan räjäyttämisestä on pakko antaa isosti propseja.

Manos: The Hands of Fate tai tarkemmin sanottuna sen MST3K-versio. Wau. Tässä on elokuva, joka on niin huono, että se on jo huono. Ei sillä, ettei sen katsominen olisi viihdyttävää, mutta voi pojat, että onkin huono elokuva. Huooooo-nooo. Huh huh.

Episodielokuva Chacun son Cinema on kuten episodielokuvat yleensäkin: pari segmenttiä on vallan erinomaisia, kuten esimerkiksi Kiarostamin pätkä. Muutama on aika turhanpäiväinen ja muutama ihan mukava.

Lieksa! on parituntinen satsi komeita pukuja, ulkokohtaista kerrontaa, räkähuumoria, ylitsevuotaja kertojanääni, tyhmyyksiä ja käsittämättömyyksiä.

True Lies on elokuva, josta minulla oli paljon virheellisiä ennakkokäsityksiä. (Olen nähnyt sen viimeksi teatterissa reilut 10 vuotta sitten.) Ensinnäkin olin ihan varma, että se on John McTiernanin ohjaama ja niljakkaan autokauppiaan roolissa olisi Kevin Kline. Puolustelen erhettäni sillä, että Cameron kuitenkin yleensä kirjoittaa omat elokuvansa, ja True Lies ei tuntunut sellaiselta leffalta, jonka tarina olisi lähtöisin hänen kynästään. Eikä se olekaan.

Leffan tunnistaisi kyllä alkutekstejä näkemättäkin Cameronin ohjaamaksi, sillä Jimmy-boyn maneerit ovat vahvasti esillä: action-kohtausta edeltävä hidastus löytyy ainakin kahdesta eri kohdasta, vessatappelusta ja kun pariskunta napataan hotellista.

True Lies lienee jonkinlainen kasari/ysäri-actionkomedian huipentuma. Arabipahikset huutelevat lähinnä ”jalla jalla” ja ”allahu akbar” ja lopputekstien mukaan lead terroristia esittää mies, jonka sukunimi on Uzi. How’s that for irony? Sellaista tilannetta ei ole, etteikö siihen voisi tipauttaa nasevaa vitsiä – vaikkapa nyt atomipommin räjähtäessä. Arnoldin ominta alaa ovat onelinerit, jotka ovat masentavan kehnoja: partnerin kanssa puhutaan pillujuttuja ja huudellaan runkkaria, mikä on tietysti tavallaan ihan hauskaa, koska Arskan englanti on… murteellista.

Naiset tietävät paikkansa. Sankarimme pistää vaimonsa strippaamaan tuntemattomalle ja olemattomissa vaatteissa riekkuvaa Jamie Lee Curtisia esineellistetään muutenkin aika kepeästi. Toisaalta hän on leffan paras näyttelijä, joka saa pöhkötkin monologit vaikuttamaan inhimillisiltä ja koskettavilta. Siihen verrattuna Arnoldin suru, kun hän huomaa vaimonsa käyvän vieraissa, on käsinkosketeltavan olematonta.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.