Ensinnäkin oli virhe, iso iso virhe, korvata kertojanääni sivustakatsojakertojalla. Kaiken muun lisäksi tämä hyypiö näyttää Groucho Marxilta kenttäkokeeseen valmistautuneeksi biologiksi pukeutuneena, sikarin tilalla on vaan termospullo. Jep, kaveri hörppää kupillisen kaffia savannilla tarkastellessaan apinoiden meininkejä. Aika lunki ukko.
Toisekseen juontaja ei ole sama henkilö kuin edellisissä sarjoissa. Brittiversiothan juonti Kenneth Branagh, Shakespeare-tulkki ja oletettavasti muheva mies. Ja nyt siellä on tämä reisitaskuhousupelle. Efekti lienee samantyylinen kuin jos Jarmo Heikkilän äänen sijasta kameran edessä loikkisikin Petteri Summanen.
Viidennekseen, anteeksi, siis kolmannekseen nämä apinaihmiset eivät näytä yhtä hyviltä kuin edes Beasts-sarjan mölliäiset, dinoista puhumattakaan. Ihmisapinoiden huulet ja naamat venyvät ja paukkuvat niin, että ne voivat vilautella mm. hammasrivistöjään (tekevät sitä ainakin luontodokumenttien mukaan vieläpä melko useaan, mokomat rasavillit kädelliset). Näillä maskeeratuilla muka-apinoilla ei liiku kuin silmäluomet ja nekin liian hitaasti.
Neljännekseen editoinnin tempoa on nopeutettu. Ensimmäisessä jaksossa oli varmaan enemmän leikkauksia kuin edellisissä sarjoissa yhteensä. Nopeutettua magmaa ja mannerta vilisti mykiön ohi niin, ettei liskoaivokaan pysynyt perässä.
Kolmannekseen, siis tarkoitan viidennekseen käsikirjoituksessa on jotain outoa. Esimerkkeinä jo aiemmin mainittu kahvitauko tai tämän jakson päätös. Jaksossa seurattiin Lucyn – se hyperkuuluisa Lucy, jonka lajinimeä en taatusti muista tai osaa kirjoittaa – elämää, ja se päättyi tietenkin sen (vai hänen?) kuolemaan(sa). Tämä kaavahan on hyväksi todettu jo dinosaurusten kohdalla, mutta jostain käsittämättömästä syystä kertojan piti nostaa Lucyn ruumis syliinsä ja kantaa se toiseen paikkaan, josta se sitten myöhemmin löydettäisiin. Mitä helvettiä? Kanniskeleeko Richard Attenborough kuolleita leopardeja ympäriinsä? (Vastaus on ei, hän kanniskelee vain ja ainoastaan täytettyjä kissapetoja.)
Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin. Minua ainakin piristi kovasti tietoisuus siitä, että jossain vaiheessa viime vuonna parikymmentä täysijärkistä ja -ikäistä ihmistä on laittanut päälleen apinakamppeet ja menneet keskelle savannia esittämään esi-isiään ja -äitejään. Mielikuva ihmisistä, jotka heittelevät kuperkeikkoja, kiipeilevät puissa ja huutavat kuin apinat tulikuumassa säässä tekoturkiksissa ja saavat siitä palkkaa nostaa hymyn huulille milloin tahansa.
Ja ai niin: piti pyytää Olgalta anteeksi, kun tivasin kivikovaan että dinosarja olisi ehdottoman tieteellinen. Nyt täällä vasta valkeni karu totuus. Sekä dinot että pedot ovat saaneet paljon kritiikkiä osakseen juurikin perättömien arvausten tekemisestä. Mutta toisaalta, useimmat luonto-ohjelmat dramatisoivat kohteidensa elämää tavalla tai toisella. Vähintäänkin aikaa tiivistetään, sillä reaaliajassa syövä ja paskova peura ei olisi kovin hyvää televisiota.
Comments are closed.