Kaksi biisiä, jotka nostivat ihon kananlihalle ensikuulemalta.

(#10) Cardigans: Please Sister

Levy: Long Gone Before Daylight (2003)

Olin lukenut jo muutaman arvostelun Ruotsin villatakkijoukkueen uudesta levystä ennen kuin lopulta sain levyn soittimeeni. Ensimmäinen kuuntelu oli hieman hätäinen, sillä oli maanantaiaamu ja yritin pukeutua, käydä suihkussa, tehdä muonaa ja kuunnella levyä yhtä aikaa. Levyn aloitusraita kuulosti hyvältä, mutta sitten keskityin kahvin hörppimiseen ja navan puhdistamiseen.

Mutta kun soittimen LCD-näytössä oleva numero vaihtui kuutoseksi, olin paikalla. Seisoin oven suussa, kun Nina Persson sanoi ”with a sampled heartbeat” ja jouset nousivat kuuluviin. Istuin sängyllä, kun kertosäe lähti käyntiin ensimmäisen kerran. Ihokarvani nousivat pystyyn, kun kuulin Koukun.

Silloin tiesin, että tässä se on.

Svenssonin pojalle (kitaristi-säveltäjän sukunimi on siis todellakin Svensson, tämä ei ole mikään halpahintainen ruotsalaisvitsi) kuuluisi aatelisarvo jo siitä yhdestä henkäyksestä pelkästään. Siitä pienestä tauosta, jonka Nina Persson pitää juuri kun kuulija kuvittelee kertosäkeen vyöryvän vain esiin. Se on kuin hetki juuri ennen lakipistettä, kohta josta ei voi enää kääntyä takaisin, työntö jota ei voi enää pysäyttää. Ja kun kertosäe sitten tulee, kaikki on hyvin, niin hyvin kuin asiat ikinä voivat popissa olla. Tuo yksi pieni hetki nostaa Please Sisterin hyvä-kategoriasta loistavien joukkoon.

(#11) Depeche Mode: It’s No Good

Levy: Ultra (1997)

Tässä voisi olla aivan yhtä hyvin myös Violator-levyn Halo. Molemmat olivat (minulle) tuntemattomia lauluja levyiltä, joilta olin jo kuullut jotain. Molemmat olivat (minusta) parempia kuin singlejulkaisut1. Molemmat ovat nopeatempoisia, energisiä kappaleita ainakin Depeche Moden mittakaavassa. Molemmissa on pakahduttavan hieno ja kaihoisa kertosäe.

Jostain syystä (teinivuosina sitä on erityisen altis dramaattiselle masennukselle, luulen) nämä kappaleet eivät tarvinneet kuin yhden kerran pureutuakseen ikuisesti aivojeni melodianurkkaukseen. Violator oli toinen kuulemani DM-levy. Muistan vielä, miten hienolta ruusukansi näytti, kun kannoin CD:n repussani kotiin kirjastosta. Muutamaa vuotta myöhemmin, kun olin ensin kantanut Ultran kotiin levykaupasta, olin huomattavasti laimeammalla tuulella. Siltä puuttui Songs of Faith and Devotionin sekä Violatorin välitön tarttumapinta. Fletcher oli poissa ja tuntui kuin hänen mukanaan olisi hävinnyt jotain olennaista. Jälkiviisaasti voi todeta, että Ultrasta ja Exciteristä saisi koostettua yhden erittäin hyvän levyn, kun nyt ne ovat vain kaksi levyä, jotka saavat rutkasti DM-bonusta.

Onneksi Ultrakaan ei ollut aivan toivoton tapaus. Onhan sillä Homen ihanasti hengittävät jouset (eikö niiden rytmi matkikin rauhallista sisään- ja uloshengitystä kappaleen outrossa?) ja tietenkin It’s No Good ja sen bassokuvio. Depeche Modella on kaksi vahvuutta: maailmaa suuremmat slovarit à la In Your Room ja tappavan hyvällä syntikkabassolla kyyditetyt melankoliset menobiisit. It’s No Good on priimaesimerkki jälkimmäisestä kategoriasta. Sen kruunaavat Goren sanoitukset (joita, harvinaista kyllä, video tukee muttei silti selitä kuoliaaksi). I have all the time in the world / To make you mine / It is written in the stars above, The gods decree / You’ll be right here by my side / Right next to me / You can run but you cannot hide, I’ll be waiting patiently / Till you see the signs / And come running to my open arms sekä kertosäkeen Don’t say you love me / It’s understood ja Don’t say you’re happy / Out there without me / I know you can’t be. Sattumoisin rivi When will you realise / Do we have to wait till our worlds collide? muistuttaa paljon Halon kertosäkeen rivejä And when our worlds they fall apart / When the walls come tumbling in.

Luultavasti It’s No Good kuulostaa niin hyvältä kuin kuulostaa juuri siksi, että muu levy on hieman lattea. Mutta kun tekee tälläisiä lauluja, kuka välittää vaikka pitkäsoitto ei olisikaan täydellinen? Kuten Cardigansinkin tapauksessa, toisinaan yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä.

1: Minulla on joku pakkomielle singlejen kanssa. Oletettavasti kyse on makujen ja arvovalintojen taistelusta hieman Bordieun hengessä – minua loukkaa se, että joku on valinnut kaikista saatavilla olevista lauluista edustavimmaksi ne mitä ikinä onkaan nyt sattunut valitsemaan, kun minun vaihtoehtoni olisivat selvästi parempia. Lue Simon Frithiä niin ymmärrät mitä tarkoitan, sillä olen lainannut tämän perustelun häneltä.