Jälleen kerran huomaamme, että kun kirjoittamista lykkää tarpeeksi kauan, se meinaa unohtua kokonaan.

Aladdin

Siitä onkin hyvän aikaa, kun tämän viimeksi näin. Uudempi silmäys hieman himmensi muistojen hehkua, koska tällä kertaa kontekstina oli tietous Disneyn myöhempien aikojen seikkailuista sekä Japanin poikain toilailuista animaatiopuolella.

Niin että kysymys kuuluukin: kannattaako sitä Aladdinia enää katsoa? Vastaus: Miksipä ei? Kyllä tämäkin kuuluu 1990-luvun länsimaalaisten animaatioiden kärkikastiin, vaikkei muussa yhteydessä ehkä enää niin hyvältä vaikutakaan.

Dark Blue

Kurt Russell, mikä mies! Eikä elokuvakaan ole hullumpi. Kliseiden puolellehan sitä tipahdellaan pakostakin, kun pääjuonteena on hyvän poliisin ja pahan poliisin keskinäinen suhde, mutta matkaan on saatu mahdutettua myös jonkun verran harmaan sävyjä.

Joten jos unohdetaan se loppupuhe, niin onhan tämä oikein mainio poliisigenren edustaja. Ainakin parempi kuin Training Day.

Ed Wood

Ed Wood Tim Burtonin paras elokuva. Syyt listattuna ei missään erityisessä järjestyksessä.

• Ed Wood ja Martin Landau ovat erinomaisia.
• Mustavalkokuvaus on henkeäsalpaavan kaunista, erityisesti realismin sivuuttava valaisu. Upeaa.
• Käsikirjoituksessa on selkärankaa. Yleensähän Burton-setä tekee satuja, jotka ovat vain kasa kauniita kuvia.
• Kerrankin tuntuu siltä, että hra B välittää päähenkilöistään. Epäilen tämän johtuvan siitä, että molemmat ovat aidosti Burtonin idoleita. Hän esittää Woodin ja Lugosin sympaattisina hahmoina, joille ei millään tahtoisi käyvän huonosti. Itse asiassa heille ei käykään elokuvassa huonosti, vaikka tosielämässä tilanne taisi olla hieman toinen.
• Ja vaikkei tätä dokumentaariseksi oikein ilkeä väittää (katso nyt sitä Deppin näyttelemistä!), sopii moinen ylilyöntityyli B-elokuvien mestarista kertovaan elokuvaan kuin haudasta nousseet ruumiit ulkoavaruuden olentojen suunnitelmiin.

Fast and the Furious

Pohjimmaisena lötköttelevä undercover-poliisi kunnioittaa pahiksia -juonikuvio voisi olla vaikkapa Reservoir Dogsista tai City on Firestä. Jos tuo paljastus pilasi katselunautintosi, et varmaan myöskään arvannut, että elokuvan lopussa kyttä arvostaa pahis-Dieselin luottamusta enemmän kuin lakia ja päästää kaljupään karkuun.

Toisekseen: Olenhan minä kuullut elokuvallisen ajan elastisuudesta, mutta tässä pätkässä kymmenen sekuntia kestävät varttimailit venyvät jonnekin naurettavuuden rajamaille ja ylikin. Ja kun valittamisen makuun päästiin, niin entäs sitten dialogi? He’s complicated, tuumii pollari pahiksesta. Dude, I hate to break this to you, but no he ain’t.

Eikä brändinrakentaminenkaan ihan täysin onnistu, koska arvon pääosanesittäjän läsnäolo tekee tällaisesta rätinäpätkästä yhtä paljon Vin Diesel -elokuvan kuin minun presenssini jossain illanistujaisissa tekee niistä Olli Sulopuisto -bileet. Tai kääntäen: Jos lihaskimppuna olisikin ollut Heath Ledger, tekisikö se tästä Heath Ledger -elokuvan? Tuottajavetoisiahan nämä projektit ovat, eikä siinä mitään vikaa ole.

Hämmentävän tylsän pätkän olivat saaneet aikaan, kun otetaan huomioon että kyseessä on kuitenkin toimintaelokuva ralliautoilusta. Lopuksi pitää vielä valittaa siitä, miten kaikenkaikkisen turha coda tähän oli lätkäisty. Huono mikä huono.

Helmiä ja sikoja

Perttu Leppä on aika hyvä henkilöohjaaja, Lavikaisen Timo on hassu kun se näyttelee humalaista ja Helmiä & sikoja on kehnohko leffa. Hauskoja hetkiä on riittämiin ja välillä poikain toilailut koskettavat myös sydänalaa, mutta emotionaaliset tehot hukkuvat jonnekin laulujen loputtoman toiston suohon. (Jos Sydämeeni osuman sain ja Rakkauden haudalla eivät soi päässäsi kun poistut teatterista, olet onnekas. Ja mahdollisesti kuuro.)

Pitää vain toivoa, että seuraavalla kerralla joku muu tekee käsikirjoituksen, koska sitten lopputulos voi olla jotain todella hienoa.

Hours

Kylläpä vaan harmittaakin näin jälkikäteen, ettei tullut luettua Mrs Dallowaytä etukäteen. Tai no, enhän minä ole sitä vieläkään lukenut, eikä se estänyt Hoursista nauttimista. Epäilenpä vaan, että kirjan tuntemus olisi lisännyt kerrontaan vielä yhden tason lisää.

Ilkeät ihmiset kutsuvat tällaista tavaraa faux-brow– taiteeksi: vaikuttaa hankalalta (high-brow) vaikkei olekaan (faux). Oli miten oli – äskettäinen linkkini Salonissa olleeseen artikkeliin sopii tähän paremmin kuin hyvin –, minusta Hours oli erittäin nautittava. Juonet ja teemat risteilevät keskenään koko elokuvan ajan yhä kiihtyvällä tahdilla, ja vaikka ensimmäisissä kuvissa näemme Virginia Woolfin hukuttautumassa, ei leffasta silti puutu jännitystä.

Alan myös vähitellen ymmärtää, miksi Meryl Streepiä kehutaan niin paljon. Syy on yksinkertaisesti se, että parhaimmillaan Streep on todella hyvä näyttelijä (ks. lisäksi vaikkapa Adaptation).

Tiivistettynä: Vuoden parhaita draamoja, Nicole Kidmanista huolimatta.

Kahlekuningas

Kovin perinteisen tuntuinen kasvutarina 1970-luvun Torniosta osui ja upposi Olliin. Nyt vain kävi niin, että huumori, näyttelijät (jumaliste, Heikki Hela ei olekaan pelkkä pelle!), fantasian ripaus, hujaus tragiikkaa ja lämmin sydän ovat sotkeentuneet selluloidilla vallan mainioksi kokonaisuudeksi. Kyynisten ei kannata vaivautua.

Ainoa asia mikä jäi vaivaamaan oli lievä epäilys siitä, irtoaako Arto Koskisesta tämän oletettavasti omaelämäkerrallisen tarinan jälkeen mitään järjellistä. Here’s hoping.

Pieni merenneito

Periaatteessa ei ole ollenkaan hankala ymmärtää miksi tästä aikanaan tuli Disneyn ensimmäinen hitti kymmeneen vuoteen. Taustamaalaukset ovat todella hienoja ja hahmoanimaatiokin välillä erinomaista. Vapaus maanpäällisen realismin rajoitteista tarjosi ilmeisen reilusti mahdollisuuksia mielikuvituksen ulkoiluttamiseen.

Kaikesta hömppäilystään (Musketer ja Clemens retusoivat Andersenin satua ihan pikkaisen onnellisempaan suuntaan) huolimatta Merenneito on Disneyn uustuotannon parhaimmistoa. Ainakin se on parempi kuin lattea Leijonakuningas tai tylsänpulskea Notredame.

Ajatus: Kenties Disneyn piirretyt voittivat niin monta parhaan laulun Oscaria 1990-luvulla siksi, että ne olivat käytännössä musikaaleja, eikä tunnetusti konservatiivinen lautakunta tunnista muita tapoja musiikin käyttämiseen elokuvissa.

Pirates of the Caribbean

Puujalkaa en nähnyt ja iso ruksi aarteen paikkaa merkkaamassa puuttui myös, mutta muuten oli aika kova piraattimeininki kaikin puolin. Kalpja kolisteltiin, myötätuuleen seilattiin ja zombiet… öh, zombiet eivät tarvinneetkaan aivoja selviytyäkseen. Lippu, limu ja popkornia, kiitos!

Solaris

Heti kärkeen pitää varmaan rehellisyyden nimissä mainita, että minä en tajunnut Tarkovskin Solariksesta yhtikäs mitään ja nukahdin kesken. Loppuun pääsin vasta toisella katseluyrityksellä. Kirjakin on lukematta.

Tämän pohjustuksen jälkeen lienee soveliasta sitten kertoa, että minusta Soderberghin versio on paljon parempi elokuvana. Teemaksi on vaihdettu parisuhteen henkiinherättäminen sellaisella astetta konkreettisemmalla tavalla, ja soppa on maustettu todella kauniilla kuvamaailmalla. Näyttelijäsuoritukset eivät ole mitenkään erityisen hyviä, eikä tämä ole scifiä kuin ympäristönsä puolesta. Vaan niinhän sitä on Utopian ajoista tehty: Käsitellään nykyajan ongelmia mutta hämätään vaihtamalla puitteet tulevaisuuteen.

Kestää oikein mainiosti ainakin sen yhden katselukerran.

Terminator 3

Jaajaa. Kauheiden odotusten alla musertui hieman jopa tuhoutumaton terminaattorikin, ovathan edeltäjänsä sentään tulevan kuvernöörin hienoimpia tuotteita.

Kyllä, käytän hieno-sanaa tässä yhteydessä täysin ironiattomasti. Hitto soikoon, 1980-luvun paras toimintaelokuva eli Aliens on kuitenkin James Cameronin käsialaa, joten ei Terskoistakaan (heh heh) voi olla täysin pitämättä.

Hyvää: Rahaa palaa niin maan perkeleesti, kun mimminaattori pistää Isolla Autolla Losia matalaksi. Kyllä älytön rytinä on aina älytöntä rytinää.

Huonoa: Kun kävelee ulos teatterista, ei päässä ole mitään. Niin ja Claire Danes oli söpömpi nuorempana.

T3-PS: Kakkoskatsaukset Matrix Reloadediin ja X-Men 2:een osoittivat, että Matrix todellakin suhtautui itseensä aivan liian vakavasti ja mutanttien reissu on edelleen tämän vuoden paras toimintaleffa.