Jälkijättöisesti putkautan vielä bittiloosalle (niinku selluloosa mutta bittien kanssa, gedid?) vaatimattomat mielipiteeni kahdesta eläinaiheisesta elokuvasta.

Raging Bull

Robert de Niro lähestyy komediaa täysääliön Jake La Mottan roolissa. Mies on sairaalloisen mustasukkainen eikä – kuin sadussa ikään – osaa ratkoa ongelmiaan kuin nyrkkien avulla. Aika tuskaiseksi tämä menee, ja vaikkei Härkä missään nimessä ole huono elokuva, on minun hieman hankala käsittää sen suosiota muuten kuin Schraderin, De Niron, Scorsesen ja 1970-luvun Hollywoodin päättymisen kontekstissa.

Kissa kuumalla katolla

Vallan mainio elokuva tämä, kunhan onnistuu ensin naksauttamaan aivot teatraaliseen asentoon. Sillä suoraa lavasovitustahan tässä katsellaan, vaikka kuva on laaja ja in Metrocolor. Alkuperän paljastavat paitsi näyttelijöiden tukeva etunoja rytmikkäiden vuorosanojen vuoksessa, myös melko tasaisella tahdilla etenevä aika, tapahtumien rajoittuminen yhteen tilaan kerrallaan sekä tekstin sisäiset vertauskuvakerrostumat (kainalokeppiä tarvitsee useampikin henkilö useammassakin mielessä). Mutta kun näistä pikkuseikoista pääsee yli, on tarjolla pirullisen terävää dialogia, jossa on tarjolla monta hyvää pointtia ja mieleenjäävää sutkausta. Ja onhan se Taylorin Lissu ihan nätti ollut nuorena likkana.