Ensimmäinen puolisko tästä jättimusikaalista on oikein hyvä, jälkimmäinen taas ei. Tarkemmin: Karrikoidut murrevitsit cockneyn puhujien ja RP-loordien välillä ovat vallan hauskaa kuunneltavaa. Enry ’Igginsin sikailu on vallan viihdyttävää, kuin myös neiti Doolittlen huudahdukset ja öninä. (Miten minusta tuntuu, että tästä elokuvasta voi saada hyvin erikoisen kuvan minun kirjoitukseni perusteella?)

Kaiken kaikkiaan ensimmäiset puolitoista tuntia sisältävät siis juuri ne ainekset, jotka tekevät klassisista elokuvamusikaaleista hyviä. Valitettavasti vain viimeinen tunti on taas semmoista sitkuttelua, että muutama hyvä laulukaan ei sitä jaksa kannatella. Kustannushyötysuhteeltaan paras ratkaisu on siis katsoa leffaa väliaikaan saakka ja lopettaa siihen.

DVD:llä ollut restaurointikommenttiraita vaikutti aika mielenkiintoiselta, mutta valitettavasti minulla ei ollut aikaa kuunnella sitä. Toinen hauska piirre on siinä, että mukana tuleva 1960-luvulla tehty featurette (lue: mainos) argumentoi elokuvan hienoudesta täsmälleen samalla tavalla kuin 2000-luvun spektaakkelitkin: maksaa paljon, alkuteos on tunnettu ja pääosissa on staroja. (IMDB)