Yhdeksän syväanalyysiä ja pari pinnallisempaa.

Barbershop

Hajanainen komedia, josta ei juuri räkänauruja irtoa, mutta ainahan BEV:iä kuuntelee. Pankkiryöstö-sivujuoni ei sen kummemmin liity varsinaiseen tarinaan, mutta eipä sekään ole kuin kehys läpänheitolle. Popkornin kanssa tämä varmaan menee ihan hyvin.

Blazing Saddles

Voi että, kylläpä on aika ajanut Mel Brooksista ohitse. BS (kas vain lyehnnettä) kuuluu sarjaan ”parempi idea kuin toteutus”.

Esimerkki: Kohtaus jossa läjä pahiksia jonottaa päästäkseen mukaan tapporetkelle. Jonossa on monta hassua tyyppiä, natseja ja moottoripyöräilijöitä. Tyypit esitellään helvetillisen hassulla pannauksella, joka kestää minuutin. Ymmärrän kyllä, että ideana on antaa tilaa naurulle, mutta ei se vitsi ihan niin hauska ole.

Sinänsä länkkäriparodioinnissa on kyllä ideaa. Etenkin hirttäjäiset ja intiaani/orja-vitsit toimivat hyvin. Mutta liian hidas tämä on.

Haaveiden kehä

Jäipä melko hämmentynyt olo tästä visiitistä Matti Ijäksen maailmaan. Toisaalta jäi myös sellainen olo, että tälle pitää antaa aikaa ja katsoa joskus uudestaan, että saisi enemmän irti. Harvinaista sellainen minun kohdallani. Dialogi on siis todella hienoa, ja lisäpisteitä heruu todella hienosta ulkoasusta, josta vastaa – ylläri, ylläri – Kari Sohlberg.

Hiekan alla

Kuvattu varsin latteasti, näyttelijät varsin hyviä. Minusta leffan keskeinen kikka (nainen ei suostu uskomaan aviomiehensä kuolleen) oli kuitenkin jokseenkin venytetty. Tai sitten minä olen vaan lukenut liikaa genrefiktiota. Noin pohjimmiltaan on kuitenkin todettava, että ei tällainen lattean näköinen (vaikka edellämainittuun Haaveiden kehään verrattuna) draamapätkä minun kellojani soittele eikä kynttilöitä sytytä.

Identity

Slasher-cum-thriller-pätkän parasta antia on sen toinen näytös, jossa meno käy todella pirulliseksi. Sitä ennen on esitelty perinteiseen tapaan hahmot ja tapahtumapaikka käyttäen muutamaa näppärää aika-akselin väännöstä, jotka kääntävät kausaliteetin suunnan. Loppupuolella alkaa sitten olla melko selvää, millä tavalla leffan kaksi tarinaa toisiinsa kietoutuvat, ja kolmosnäytös onkin sitten aika tylsä, sen kun on pakko sitoa tarinan narut yhteen tavalla tai toisella. Kokonaisuutena kuitenkin vallan viihdyttävä.

Kentucky Fried Movie

Toistan sen mitä sanoin Blazing Saddlesista: Ihan hauskoja ideoita mutta toteutus kusee. Okei, tämä on tehty nollabudjetilla, ja okei, se on ZAZ-tiimin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus, mutta silti. Keskivaiheilla esitettävästä Bruce Lee -parodiasta digannevat ne, joiden mielestä Kung Pow oli hauska ja oivaltava elokuva. Mainittakoon kuitenkin, että aika paljon tissejä tässä vilkutellaan ja sinkkisketsi on ihan hauska.

Kivenpyörittäjän kylä

Mutta kas, sehän on suosikkikuvaajani Kari Sohlberg! Ja ja tuota. Aika rautalangasta tässä välillä väännetään Turusen ja Pölösen keskeisiä aatteita (ja maalaista elä piä immeisenä, sano) mutta huumori kyllä toimii. Sen sijaan rinnakkaisten tarinanjuonteiden kuljettelu tuntui minusta kärsineen turhan paljon elokuvamittaan tiivistämisestä. Ja onhan se viikatemies sumuisella pellolla melkoinen persoonallisuus.

L. A. Confidential

Nyt toisella katsomiskerralla vasta tajusin, miksi tätä pätkää kehuttiin aikanaan niin paljon. En minä tätä kaiken selluloidin panteoniin olisi ihan heti korottamassa, mutta noir-pätkien joukossa L. A. Confidential on oikein kyvykäs. Taitoa osoittaa se, että kolme tarinaa nivoutuvat yhteen vallan mainiosti, että hyvä poliisi on kaikista vastenmielisin tyyppi ja että yksi päähenkilöistä lahdataan aivan yllättäen. Näyttelemisen riemuvoitto tämä ei minusta kuitenkaan ole, kun Kevin Spacey näyttäisi esittävän lähinnä Kevin Spaceytä, Guy Pearce on yhtä tyhjä kuin aina ja Russel Crowe machoilee tyhmänä miehenä, joka ei kuitenkaan ole tyhmä. Vaan erittäin suositelvaa katsottavaa kaikki tyynni.

Raid

Lienee sanomattakin selvää, että TV-sarja on yleensä elokuvaa parempi kohdemuoto monimutkaisen romaanin sovitusta varten. Raid-sarja olikin parasta kotimaista huttua pitkään aikaan, joten oli kai ihan loogista, että elokuva lähestyy materiaalia eri suunnasta. Lopputulos on puoliksi kaurismäkeläistä kivikasvokomediaa, puoliksi kyynistä yhteiskuntakritiikkiä. Vaan jos tykkäsi telkku-Raidista, niin kyllä leffakin kelpaa. Mieluummin sitä vain katsoisi uusia monituntisia sovituksia aiheesta.

PS: En oikein ilkeä sanoa katsoneeni Frankensteinia ja King Kongia, vaan kyseessä oli pikemminkin vilkaisu, joten tämä tuomion sanakin on vain pikainen. Frankin arvo oli lähinnä siinä, että näki mitä kaikkea leffasta on vuosien varrella parodioitu. Aika tökkivältä ja b-leffamaiselta se muuten vaikutti. Kong tuntui kulkevan leffana paljon jouhevammin: monsteria venailtiin ensimmäiset kolme varttia, sen jälkeen tuli puoli tuntia mäiskettä (stop motion -animaatiossa on vieläkin jotain viehättävää, vaikkei se missään nimessä näytäkään realistiselta), sitten lyhyt hengähdystauko ja perkuleellisen isot loppurytinät.

PPS: Pitäisikö minun silputa nämä sittenkin yksittäisiin juttuihin?