Cypher
Kuinka monta lyhyen polttovälin linssillä otettua kuvaa voi mahduttaa yhteen elokuvaan? Tätä ikiaikaista ongelmaa pohtii Cypher, ja kertoo siinä ohessa jonkin sortin sgifitarinaa. Ensimmäinen puolisko on vallan mainio: Näyttää hyvältä, jännittää, on vähän salaperäinen. Sitten jossain vaiheessa katsoja tajuaa jutun juonen ja loppu on aikamoista tervanjuontia. Itse asiassa lopputulos on siis kovin samanlainen kuin Cubessakin: Siisti design ja kiva idea eivät kumpikaan kanna loppuun asti. Että ei tämä nyt mikään ohittamaton ole.
Dogville
Ensimmäiset 45 minuuttia kuvan vemputus koskee silmään ja sitä kautta aivoon. Sen jälkeen kamera rauhoittuu, leikkaukset normalisoituvat ja näyttelijätkin pääsevät asiaan. Toisin sanottuna Dogville on melkoisen kiehtova elokuva, jolla on vain turhan läpitunkemattomat alku ja loppu. Ja kolme tuntia, huh!*
Eivätkä ne minimalistiset lavasteet minusta ole mitenkään hämääviä, etenkin kun äänet on leikattu mukaan ihan normaalisti. Jonkin sortin ”kaikki tietää mutta kukaan ei paljasta tietävänsä”-tunnelmaa sillä on kait haettu. Sitä paitsi näyttelijät ovat aika mainioita: Kidman saa piestystä naisesta tehoja irti (tiedän että tämä on kulunut homma, mutta mikä helvetti von Trieriä vaivaa?). Sevignyn tyttö oli minusta aika jäykkänä. Kuitenkin! Hyvä hoito tämä oli, enempi tykkäsin kuin Dancer in the Darkista (hyvä musa, jähmeä kakki, sano).
Tohtori Zhivago
Tämä on sitten se pakkosivistysosion tämänkertainen edustaja. Kolme tuntia sinisellä liekillä palavaa tunnetta ja isoja, mollottavia silmiä. Sitten vähän lisää valtavan hypermassiivista tuijotusta ja pupillista heijastuvia kohdevaloja. Jonka jälkeen seuraakin vapattavia huulia ja jättimäisiä silmiä!
Tarina ei erityisemmin kiinnostanut, ylinäytteleminen oli valan hirveää ja pukudraamailut oli vähän niin ja näin. Mutta ne ulkokuvat, vau. Jos yleiskuvassa ihminen on kärpäsenpaskan kokoinen, jotain on tehty oikein. Plussaa leffa saa myös – täysin asiattomasti, myönnetään – siitä, että sitä on kuvattu äitini kotiseudulla. Vaan ei tätä oikein uskalla suositella muille kuin omituisille ihmisille. Turhan jähmeää oli Ollin makuun.
*: Tämä implikoi, että pituus sinänsä olisi paha asia, mitä en tietenkään meinaa. Jotenkin vain humanistinen perstuntumani sanoo, ettei käsikirjoituksessa ollut aivan tarpeeksi dramaattista lihaa 180-minuuttisen luurangon ympärille).
Comments are closed.