Tiistain Hesarin Kanavalla-palstalla Jussi Ahlroth ihmettelee, miksei André Wickström tee W-tyylin sijasta puolta tuntia standuppia joka perjantai. Wickströmin tapausta en tunne, mutta yleisellä tasolla luulen tietäväni asiasta jotain. Alrothin ihmetyksen aihe on Eikö käsikirjoittajatiimi muka keksisi miehelle tarpeeksi juttuja viikoittaista showta varten? Toki keksisi, jos halutaan matkia maailman kaikkia talk show -isäntiä Lettermanista Hytöseen. Haetaanpa selitystä hieman kauempaa, stand up -komiikan ominaislaadusta sekä Ameriikan mallista.

Yksi amerikkalaisen stand up -komiikan kulmakivistä on Lenny Bruce. Hän oli uranuurtaja kahdessa suhteessa. Ensinnäkin Brucen vitsit olivat jotain muuta kuin vaudeville-koomikoiden ”vaimoni on niin lihava”-jutut. Hän kertoi omasta elämästään, yhteiskunnasta, asioista joilla oli väliä. Toisekseen Bruce valmisteli materiaalinsa itse. Vanhojen kettujen tapana oli vielä 1950-luvulla ostaa valmiita sutkauksia kirjoittajilta ja tiputtaa ne esitykseensä sen kummemmin muuttelematta.

Lenny Bruce ja hänen aikalaisensa muuttivat kaiken tuon. Standupista tuli yksilöiden taitolaji ja parhaimmillaan silkkaa taidetta. Totta kai apukirjoittajia käytetään, mutta kaikkein paatuneimpia ex-standup-nykyinen-talkkari-isäntä-tapauksia lukuunottamatta jutut tehdään itse.

Toisekseen: Kun standupista alkoi todella tulla massaviihdettä USA:ssa 1970-luvulla, sen tärkein leviämiskanava olivat Late night -ohjelmat valtakunnallisilla kanavilla. Jos keskitason koomikko pääsi viideksi minuutiksi Carsonin show’hun, hän saattoi tuplata palkkionsa. Iltaohjelmat olivat oikeastaan ainoa tapa kerätä itselleen nimeä – klubeja alkoi olla jo niin paljon, ettei pelkästään niitä kiertämällä voinut enää breikata.

Televisioesiintymiset toivat kuitenkin mukanaan uuden ongelman. Kun aiemmin vaatimaton koomikko saattoi siirtyä joka ilta uuteen paikkaan esiintymään ja siten käyttää yhtä settiä jopa vuosien ajan, viiden minuutin televisiospotti tuhosi kaiken tuon valmiin, hiotun materiaalin. Vitsit yksinään eivät riitä: Ne pitää paitsi opetella, myös opetella kertomaan, testata, ajoittaa oikeaan kohtaan settiä, tunnustella yleisön tunnelmaa… muuttujia on paljon.

Lyhyesti sanottuna hyvän setin kasaaminen vaati vaivaa ja aikaa. Esimerkiksi Steven Wright, jonka tyyli on loistavaa verbaalihuumoria tyyliin I went to buy batteries but they weren’t included ja joka useimmille suomalaisille lienee tuttu lähinnä radioäänenä Reservoir Dogsista, on sanonut aiheesta seuraavaa: Niiden kolmen vuoden aikana, jotka olin ollut stand up -koomikko, olin kehittänyt noin 30 minuuttia materiaalia. Kun olin Tonight Show’ssa, heitin kaksi settiä viikon aikana ja kaksi kuukautta myöhemmin vielä yhden lisää – joten siinä meni seitsemäntoista minuuttia kolmestakymmenestä… toimivaa matskua, joka oli mennyttä. Ja kun kävin vielä kerran vieraana, likimain kaikki kolmen vuoden aikana keräämäni materiaali oli mennyttä. Reaktioni oli ’Voi Luoja, urani on ohi!’.

Ahlroth kirjoittaa myös TV2 yritti tehdä stand upia Hupiklubissa, mutta väärällä konseptilla. Ei amatöörejä ravintolayleisön eteen, vaan maamme parhaat kunnon lavalle ja parrasvaloihin. Sattumoisin pikkulintu liverti minulle juurikin tästä ohjelmasta, että Kakkosen tuottaja oli aikanaan soittanut eräälle stand up -koomikolle, joka kieltäytyi kunniasta mutta tarjosi puhelinta samassa kahvipöydässä istuvalle toiselle koomikolle. Hänkin sanoi ei, kuten tekivät myös muut paikalla olleet Suomen huippukoomikot.

Kenties nyt Jussi Ahlrothkin ymmärtäisi heidän motiivejaan.