Cream of the crop.

Intolerable Cruelty

First off, let me admit that I am a total fanboy when it comes to the Coens.

No niin, sitten päästäänkin asiaan. IC on a) hyvä elokuva ja b) aika hyvä Coen-leffa. Käsis ei ehkä ole rakenteeltaan ja – etenkin – dialogiltaan niin hyvä kuin voisi, mutta on siitä silti pirusti hupia. Meinaan, että sellainen leffa jossa esiintyy aikakauslehti nimeltään Living without intestines ei voi olla ihan huono. Eihän?

Parhaiten farssi toimii silloin, kun todellisuuden kahleet jätetään kauas taas ja sukelletaan syvälle veljesten selluloidimaalaukseen: Clooneyn valkaistut hampaat, Zeta-Jonesin ensimmäinen oikeudenkäynti, tappokeikan peruminen. Deakinsin kuvaustyyli ei ole kovinkaan silmiinpistävää, muttei sitä rumaksikaan voi haukkua.

DVD-ostoslistalle taitaa mennä tämä.

Kill Bill Vol 1

Voi hyvänen aika sentään mitä mäiskettä. Kun poistuimme elokuvateatterista, kuulin tytön takani toteavan en kyllä ihan ymmärrä joittenkin ihmisten huumorintajua. Oletan hänen viitanneen minun ja kaltaisteni tapaan reagoida Kill Billin melko rajuotteiseen ihmisbonsaimetodiin. Minkä sille mahtaa: Hllitön päät irrottava väkivalta tuo mieleen Monty Pythonin, ja naurattaisi tämä päidenkatkonta muutenkin. Miten muuten siihen muka voi reagoida?

Tosin on mukana vallan sietämätöntäkin väkivaltaa, kuten kohtaus, jossa Morsian pieksää vartijan päätä ovella. Teoriani mukaan kyse on pitkälti ääniefekteistä, sillä tilanne tuo mieleen American History X:n Sen Kammottavan Kohtauksen. Kyseinen tappo on muuten inhottavin minun valkokankaalla näkemäni väkivallanteko.

Muuten olen sitä mieltä, että kahteen osaan pätkiminen teki ihan hyvää. Vaikka ykkösosa ei kaksituntiselta vaikuttanutkaan, siinä määrin vimmaisesti se koko ajan potki eteenpäin, olisi neljä tuntia ollut jo fyysisenä suorituksena ihan liikaa. En osaa sanoa juuta taikka jaata osituksen vaikutuksesta leffan tarinankerronnan rytmiin, koska nytkin se vaikuttaa aivan mielivaltaisesti kokoonlätkityltä. Yksittäiset kohtaukset vaan toimivat aivan loistavasti. Että kyllä tästä olisi maksanut enemmänkin kuin neljä euroa.

Jesus Christ Vampire Hunter

Näin b-leffat pitää tehdä! Näytteleminen on karmivan pökkelöä, elokuvan leikkaus huonoin vuosikausiin (milloin viimeksi leffa oli leikattu niin huonosti, että kiinnitit siihen huomiota?), dialogi tappaa sadan metrin päästä eikä juonessakaan kehumista paljon ole.

Vaan kaikki tämä unohtuu, kun katsoo Kanadan poikain & tyttöin tekemää kung fu -jeesustelua. Jesse on meren rannalla kastamassa jotakuta, kun lesbovampyyrit hyökkäävät hänen kimppuunsa! Jesse taistelee loputonta ateistien virtaa vastaan! Jesse käy shoppailemassa vaatteita tyttöystävänsä kanssa! Jesse ottaa vampyyripomolta turpaansa! Minulta ei löydy tarpeeksi huutomerkkejä tämän elokuvan hienouden kertomiseen!

One Flew Over The Cuckoo’s Nest

Oho, sehän tosiaan oli Danny DeVito. Hyvin tehty 1970-luvun Hollywood-elokuva tämä Käenpesä on, ei siitä pääse mihinkään. Sen sijaan tarinan ydin eli kapina auktoriteetteja vastaan oli jotensakin… no, naiivia. Tietenkään se ei estä elokuvasta nauttimista, mutta asetelmat olivat mustavalkoisemmat kuin muistelinkaan.

Blue Velvet

Mitähän tästäkin nyt sanoisi? Vaikka leffan juoni sinänsä saakin lopussa ratkaisun, se ei poista omituisuuden verhoa kokemuksen yltä. Jonnekin Wild at Heartin ja Mulholland Driven välimaastoon tämä taitaa sijoittua.

Lynchin pätkissä on nautittavaa mm. se, että äänisuunnitteluun on aina kiinnitetty huomiota. Sekä efektit että musiikki lisäävät melkein jokaiseen kohtaukseen jotain pahaenteistä tai selittämätöntä ristiriitaisuutta tavalla, jonka harva ohjaaja taitaa. Ja totta kai sekä kohtauksista että näyttelijäsuorituksista löytyy vallan mahtavaa intensiteettiä – kuva ei käänny pois eikä ihminen lopeta ennen kuin on aivan pakko.

Toinen mukaansatempaava piirre on genrerajojen mielivaltainen sotkeminen. Onko tämä Hitchcockia, seikkailua, murhaa vai noiria? Kaikkeen viitataan, kaikkea pilkataankin, tai siltä minusta ainakin tuntui.

Ehkä on kuitenkin vain yksinkertaisinta sanoa, että Lynch-fanit diggaa vaikkeivät ymmärtäisi ja muut eivät diggaa, koska eivät ymmärrä.

La cité des enfants perdus

Katso tämän elokuvan alkukohtaus tarkkaan. Katso vaikka toisenkin kerran, ja miksei kolmannenkin. Jo pelkästään se kuva, missä lapsen huone on täynnä joulupukkeja, ansaitsisi kaiken maailman palkinnot.

Kaikki on kohdillaan: Silmän, korvan, aivon ja sydämen stimulointi on kokonaisvaltaista ja vallan ihanaisen kutkuttavaa. No, henkilöhahmoista joku voisi jurputtaa, mutta satuhan tämä on. Badalamentin musiikki on taas helvetillisen hienoa, Perlman ja Pinon ovat vallan mainioita ja entäs posetiivi? Huh. Selkäpiitä kylmää.

Omaa unilogiikkaansa kirjaimellestikin seuraava seikkailu sopii ihan kaikille ja on yksi ahdistavimmista elokuvista, jonka tiedän. Nähtyäni tämän ensimmäisen kerran, tiesin että Jeunet’ta kannattaa pitää silmällä. Pidän mielipiteestäni kiinni.

PS: On olennaisen tärkeää, että et katso leffaa pan & scannatulta R2-levyltä tai yhtä kuppaiselta VHS-nauhalta. Tämä on ehdotus, josta et voi kieltäytyä. Compris?

The Usual Suspects

Edellisestä katselukerrasta oli melkoisesti aikaa, enkä oikeastaan muistanut elokuvan keskeisistä pointeista kuin Keyser Sözen henkilöllisyyden. Ensimmäisellä katselukerralla en ihan täysin vakuuttunut Epäiltyjen nerokkuudesta. Nyt kiinnitin huomiota Del Toron loistokkaan reteään rooliin, jonka syntyä mies valaisee bonuslevyllä. Juuri näin! Muutenkin näyttelijöiden yhteispeli on mainiota. Se onkin minusta leffan toteutuksen ydin, eikä suinkaan Kevin Spaceyn monologiorgiat.

Hyvin rakennettu jännäri, jonka kärsii näemmä katsoa viiden vuoden välein vallan mainiosti.

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.