Magdalene Sisters
Magdalene Sisters on pääsyy siihen, että Pahuus tuntui kovin löysältä. Tämä irlantilaisversio kouluhelvetistä on sijoitettu luostariin, ja kaikkihan tietävät, että mikään ei ole niin paha kuin äärimmäistä hyvää tavoitteleva ihminen.
Päähenkilöt, joukko nuoria naisia (vai pitäisikö heitä tituleerata vielä ihan tytöiksi?), joutuvat sisarten hellään huomaan syyttöminä ja viattomina. Alusta asti on selvää, ettei heidän elonsa tule ainakaan muuttumaan helpommaksi neljän kiviseinän sisällä. Ja niinhän siinä käy, että papilla on lihan himo ja nunnaa kiinnostaa vain raha. Katsojalle pahaa oloa välitetään niin fyysisesti kuin henkisesti.
Äärimmäisen kurjan näköiseksi rakennettua luostaria oikein hivellään harmaasävyisellä kuvauksella. Jotenkin tästä tulee mieleen Suomen kansan kurjuudesta valkokankaalla kerrottujen tarinoiden yleinen ulkoasu. Tarinassa voisi nähdä tiettyä hengenheimolaisuutta vaikkapa Käenpesään, jossa siinäkin laitos yritti pusertaa poikkeavaa yksilöä yhteisölliseen muottiin.
Kaikesta kehusta huolimatta täytyy sanoa, että jotenkin tämä arkiharmaus (elokuva nimittäin perustuu tositapahtumiin siinä mielessä, että Magdalene Sisters -järjestö piti nuoria tyttöjä orjatyössä herra ties kuinka pitkään) ei pureudu kalloon aivan niin tehokkaasti kuin pitäisi. Vika on tuskin toteutuksessa, joten syypäätä täytyy etsiä aiheen puolelta. Loppujen lopuksi kyse on nimittäin tapahtumasta, jollaisista on dramatisoitu jo lukuisia versioita aiemminkin. Hyvin tehtyä ahdistushuttua siis, muttei mitään ennennäkemätöntä.
Battlestar Galactica
Kenellekään ei liene yllätys, että uusi Galactica näyttää todella paljon paremmalta kuin alkuperäinen sarja. Budjetin mukana on päivitetty myös tarina ja tarinan myötä tyylilaji. Nyt ei enää seikkaillakaan avaruudessa kuin lehmipojat Hollywoodin ensimmäisen kultakauden elokuvissa vaan ollaan ihan hirmuisen huolestuneita kaikesta ja esiinnytään niin hillitysti, että hyvä kun dialogista saa selvää. Kauas on tultu Flash Gordonin ihontiukista trikoista ja ekspositio-dialogista.
Alkuperäisen Galactican ja Ritari Ässän tuottaja, supermies Glen A. Larson on tarinan alkujaan kynäillyt. Oikeastaan kyseessä on esijakso, sillä kolmetuntisen aikana ei muuta saada aikaan kuin tuhottua koko ihmiskunta. Örm� tai no juu, onhan sekin jotain. Pääpaino on kuitenkin esileikeissä, kuvainnollisesti Galactican kyydissä ja liki kirjaimellisestikin uuden supermalli-cylonin tapauksessa. Draamaa rakennellaan parissa kolmessa paikassa samaan aikaan, ja ratkaisu toimii ihan hyvin. Kyllä kaksiosaisessa televisioelokuvassa on aikaa sellaiseen hajautukseen.
Avaruustaistelut ovat varsin hienon näköisiä, ja edes etäisesti realistisesta tyylistään selvästi velkaa eräällekin avaruusoopperalle. Loppuun on vielä ruipautettu sellainen cliffhanger, että ihan epäreilulta tuntuu � sitä ilman kun tarina olisi saavuttanut nätisti yhdenlaisen päätöspisteen. Vaan potentiaalisia katsojiahan tällä kalasteltiin täyspitkän (mini?)sarjan tekemistä varten. Varsin hyvä syötti, sanoisin.
Porco Rosso
Tarina punaisesta siasta on kenties realistisin elokuva vaihtoehtotodellisuudesta, jossa sikakin voi olla lentäjäsankari. Tai kuten sankarimme itse sanoo, Sika joka ei lennä on vain tavallinen sika. Syyt päähenkilön sikamaisuuteen ohitetaan muutaman rivin prologilla, joten voinee päätellä, että lajilla ei ole tarinan kannalta juurikaan väliä.
Vaan mikä tärkeintä: Porco Rosso on todella kauniisti animoitu jopa Studio Ghiblin mittapuiden mukaan. Pilvet, vesi, lentokoneet � kaikki on liikkeessä koko ajan. Väitän leffan olevan jopa nätimpi kuin Sen to Chihiro, sillä nämä kaksi elokuvaa tapahtuvat kovin erilaisissa maisemissa. Siinä missä Sen-tytön seikkailuissa on prameat puitteet ja uskomattoman näköiset sivuhenkilöt, Porcon maailmassa kaikki elää.
Tarina on pastissi kaikista maailman romanttisista lentäjäsaduista. Jos jumala olisi halunnut että ihminen ei lennä, hän olisi antanut meille juuret, sanovat ilmailuun hurahtaneet. Porco on aina osannut lentää, mutta paljon muuta hän ei osaakaan. Hän on erakko, joka ei edes huomaa Adrianmeren kauneimman naisen ihannoivan häntä. Mutta toisaalta, mitä sialta voisi odottaa?
Lentovekottimet ovat varsin ilmeisesti lähellä herra Miyazakin sydäntä. Sikaelokuvassa kyseinen intohimo näkyy paitsi lukuisina lentovekottimina (�), myös kunnioittavana henkenä. IMDB:ssä joku arvostelija piti tätä kunnianosoituksena de Saint-Exupérylle ja muille vuosisadan alkupuolen lentäjäsankareille. Voi hyvinkin olla. Mikä on varmaa, on se, että Porco Rosso on yksi 1990-luvun hienoimmista animaatioista. Jos maailmassa olisi oikeutta, Aladdinin vuosi tunnettaisiin lännessä myös Punaisen sian vuotena.
Tonari no Totoro
Totoro on maailman paras lastenelokuva. Piste. Kaiken maailman muumit ja akuankat voi tunkea takaisin kaappiin homehtumaan, kun Totoro saapuu bussipysäkille ja ottaa tilanteen hallintaan.
Miyazaki-san näyttää, miten rakennetaan jännitystä ilman väkivaltaa ja huumoria ilman piirakkasotia. Tarina kahdesta tytöstä, jotka muuttavat isänsä mukana maalle asumaan sillä välin kun äiti on sairaalassa, on kaunis ja koskettava. Pikkutyttöyden syvin olemus on vangittu muutamalla viivalla piirrettyihin Satsukiin ja Meihin taianomaisesti, niin paljon he muistuttavat tämän tylsemmän maailman hameisiin verhottuja pikkunaisia.
Studio Ghiblin kehityskaaressa Totoro on ensimmäisiä askeleita kohti nykyistä, todella maalauksellista tyyliä. Luonto on varsin ilmeisesti lähellä herra Miyazakin sydäntä, siinä määrin hienoja taustat ovat. Lisäksi elokuvan sanoma on melko ekologinen, kuten myös Nausicaassa ja Mononokessa.
Mutta mikä tärkeintä, itse Totorot, Makkuru-kurusake ja Kissabussi ovat mielikuvituksen riemuvoittoja. Jos Sen to Chihirossa nähdään hienoimmat mörököllit ikinä, on Totoro söpöläisten kuningas. Ei ihme, että pikkusiskon pehmo-Totoro on ollut erään nuorehkon serkkuni suuri suosikki aina ensitapaamisesta asti.
Aluksi sanoin, että Totoro on kaikkien aikojen paras lastenelokuva. Jos sinä, kyyninen lukija, kuvittelet että lastenelokuvat eivät sovi aikuismielisille ihmisille, olet väärässä. Jos olet todellakin niin onneton, ettet ole Totoroa vielä nähnyt, saat itsellesi joulumielisen tehtävän: Hanki elokuva käsiisi tavalla tai toisella, ota viltti jaloille ja varaa itsellesi 90 minuuttia seikkailuun metsän hengen kanssa.
PS: Kyynisen humanistiseurueemme piirissä Totoro on ehtinyt jo yhdellä katselemiskerralla synnyttää fanaattisen kultin, joka on hyvää vauhtia kehittelemässä elokuvan katselemista suurta vuosittaista juhlarituaalia. Suosittelemme muillekin.
Comments are closed.