Halusin päästä Espoo Cinéen, ja helpoin tapa päästä sinne oli akkreditoitua Jylkkärin piikkiin. Löimme viisaat päämme yhteen päätoimittaja-Tonin kanssa, ja päättelimme, että turha meidän on Jylkkärissä tarinoida festivaalista imperfektissä. Niinpä päädyimme paljon puhetta aiheuttaneen Super Size Men ohjaajan profiloimiseen.
Kun menin perjantaina haastattelupaikalle, tiesin että aikaa olisi tarjolla rajoitetusti ja että paikalla olisi muitakin toimittajia. Paljon enempää en sitten tiennytkään. Olin raapustanut vihkooni muutaman kysymyksen valmiiksi ja varmistanut, että mikrokasettinauhurissa oli tyhjä nauha ja paristoissa virtaa.
Minulla ei ollut — eikä ole vieläkään — juurikaan kokemusta julkkishaastatteluista (jollaiseksi Spurlockin jututtamisen voisi hyvin laskea) tai jaetuista haastatteluista (täällä Keski-Suomessa useimmilla löytyy ihan omaakin aikaa toimittajalle annettavaksi). Niinpä pyrin pitämään odotukseni matalalla.
Tämä voi vaikuttaa itsestäänselvyydeltä, mutta yritin kysyä sellaisia kysymyksiä, joita ei ollut jo jauhettu jo aivan puhki aiemmin. Super Size Men suomalainen levittäjä lähetti sitä paitsi toimittajille reiluhkon kokoisen pressikansion, jossa oli kymmeniä lehtileikkeitä ympäri maailmaa. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että suurin osa muiden toimittajien kysymyksistä oli vanhoja, mutta en minäkään siinä suhteessa mitenkään loistanut. Jotain kuitenkin jäi talteen.
Koska jutun julkaisulla ei ollut kiirettä, sain rauhassa hermoilla kirjoittamisvaiheen kanssa. Päätimme aika pian, että juttu laitetaan lehteen silloin, kun elokuva tulee Jyväskylään. (Tällä hetkellä näyttää totta kai siltä, että leffa saattaa jäädä tulemattakin. That’s Mr Murphy for ya.) Kirjoitin jutusta raakaakin raaemman version, joka perustui pitkälti muistiinpanojen transkriptioon. Aloitus siinä sentään jo oli.
Muutaman viikon tuskailun jälkeen sain muodottoman juttumöhkäleen tahkottua jonkinlaiseen kuntoon. Se oli jo melko lähellä tuota lehteen painettua versiota. Koska aikaa oli edelleen reilusti jäljellä, näytin tekstiä parille ystävälleni ja pyysin heitä editoimaan sitä mahdollisimman vittumaisesti. Oma kustannustoimittaja on ylellisyyttä, johon toimittajalla on harvoin varaa. Nyt oli, kun ei tarvinnut maksaa.
Editointivaihe olikin erinomaisen hyödyllinen. Jutun puutteet tulivat selvästi näkyville. Osalle niistä en mahtanut mitään (merkkimäärä kolkutteli jo ylärajaa), osalle voinut tehdä enää mitään (haastattelusta oli kulunut jo niin kauan, etten enää muistanut tilanteen yksityiskohtia) mutta jotain oli sentään pelastettavissa. Juttuun tuli hiukan jämäkkyyttä. Muutin ingressiä niin, että siinä esitettyihin kysymyksiin annettiin edes jonkinlaiset vastaukset (jep, niin alkeellisia virheitä minä teen), pyörittelin kappaleita ympäriinsä ja karsin sitaatteja.
(Sivuhuomautuksena pitää sanoa, että juuri yletön verbaalius on yksi tuon jutun hölmöimmistä piirteistä. Se varmaan juontaa juurensa siihen, että ensimmäinen versio oli — kuten sanoin — pitkälti vain kirjallinen kopio haastattelunauhan valituista paloista.)
Sitten päästäänkin tuohon julkaistuun versioon. Jotain Toni siitä vielä muutti, mutten jaksanut edes tarkistaa, mitä. Se olisi ihan höpsöäkin, sillä päätoimittajalla on valta sen suhteen, mitä lehteen painetaan, ja luotan häneen näissä asioissa. Ei siis ollut pelkoa siitä, että sivuille ilmaantuisi jotain muuta kuin mitä minä olin näppäimistöllä takonut.
Mikään maatamullistava tuo juttu ei minusta ole. Se kertaa paljon sellaista, jota Spurlockista on sanottu muualla. Siitä puuttuu selkeä, kantava idea, vaikka jonkinlaista tukirankaa on pykätty. Minun maneerini kirjoittajana varmaankin näkyvät edelleen selvästi, vaikken minä niitä huomakaan (siksi ne ovatkin maneereita). Mutta ehkä sen kestää lukea.
One Comment
en olen pyrkinyt suosimaan sitä. Kohde on tosin yleensä ollut joko jokin joukkoviestin tai omat toimittamiseni. Harvemmin niin, että olisin luonut kriittisen silmäyksen omiin blogimerkintöihini. V […]