Comedians on aika väsynyttä kamaa, vaikka perustuukin Graham Greenen teokseen ja pääosissa pomppivat itse Burton + Taylor. Paras osa on Alec Guinnessilla, jonka hurlumhei-upseeri herättää katsojassa sentään jonkinlaisia tunteita.

Rebel Without A Cause on eloukuva, josta voin pinnistämällä ymmärtää, miksi se aikanaan oli niin kova juttu. Ilman ilmestymisaika-kontekstointia tämä on lähinnä koominen teos — teinien repelöinti ei ole kovinkaan repeliä (eivätkä näyttelijät näytä kovinkaan teineiltä). Sitä paitsi Plato on hervottoman rasittavaksi kirjoitettu & näytelty. Jimmy Deanissa on kyllä yritystä, ja ehdottomasti ainesta idoliksi.

Ice Station Zebra oli (IMDB:n mukaan) Howard Hughesin suosikkielokuva. Urgh. Onhan tässä välillä vähän jännitystä, mutta suurin osa ajasta kuluu katsellessa sukellusvenettä ja ihmetellessä, miten Pohjoisnavalla voi hengailla ilman pipoa. Loppukin on melkoinen antikliimaksi.

Jimmy Cagneyn gangsteriroolit ovat kuulemma legendaarisia. Okei, Angels with Dirty Faces antaa jotain osviittaa siitä, että miehellä oli coolia, mutta kun ympäröivä elokuva on niin lattea, niin lattea, että maitokahvi pursuu ulos tyhjistä silmäkuopista.

Miestä ei voi raiskata. Ei ehkä voi, mutta voi pojat kun siitä voikin tehdä tylsän elokuvan. Eniten viehätti 1970-luvun tarkkailu; vaatteet, autot, rillit… vau. Täytyy tosin mainita, että en ole nähnyt raiskaus-kosto-genren klassikoista yhtäkään (I Spit on Your Grave on jonossa odottamassa näkemistä), joten kaikupohjakin puuttuu.

Dr. Mabuse, der Spieler… ei ei ei ei ei. Kuten joskus totesin Metropoliksesta, minä en vain jaksa näitä mykkä-draamoja. Ne on kerrottu niin ylettömän hitaasti, että draama haihtuu kuin pieru Saharaan. (Hidas kerronta ei muuten ole sama asia kuin hidas rytmi. Tarkoitan mykkäleffojen hitaudella ennen kaikkea sitä, että simppelin asian viestiminen kestää minuuttitolkulla, kun katsoja tajuaa sen jo sekunnissa parissa. Vaan minkäpä sille 1920-luvun ohjaaja mahtaa, että nykykatsoja on pikkuisen nopsempi kuin aikalaiset.)

The Year of Living Dangerously yritti olla ilmeisesti yhteiskunnallisesti tiedostava draama (Killing Fields, Welcome to Sarajevo, Hotel Rwanda), mutta eipä Indonesian kuohuista paljon jäänyt meikäläiselle mieleen. Journalistisen kiemuroinnin lisäksi leffassa pelattiin erikoista kolmiodraamaa, joka toimi sinälleen ihan okei, mutta ei polttanut aivon pintaan erityisempiä muistijälkiä. Itse asiassa Master and Commanderin ekstratkin olivat kiehtovampia kuin tämä.

Ei puhuta Casshernista enää koskaan, okei?

Aiemmat versiot:

There are no revisions for this post.