Jälkimmäinen osa sitten joskus.

Clash of the Titans oli ajoittain ihan kiva (Kreikan jumaltarusto sikailevine yliolentoineen on aina viehättänyt minua enemmän kuin kristinuskon totaalisen huumorintajuton despootti-Julle), mutta se oli myös erikoistehoste-elokuva. Harva asia vanhenee nopeammin kuin erikoistehosteet elokuvissa, joten Clash vaikutti paljon 24 vuottaan vanhemmalta. Leffan ensimmäinen puolisko on varsin notkea, mutta jälkipätkä onkin sitten jäykempi kuin Gorgonin uhri. Muihin puutteisiin voidaan lukea Harryhausenin animaatio, joka ei ole yhtä vakuuttavaa kuin Jason & Argonautsissa ja klassisten näyttelijöiden törkeä tuhlaaminen jumalrooleihin; Zeusia lukuunottamatta he lähinnä seisoskelevat taustalla.

Rupan sansei: Kariosutoro no shiro ei ole huono animaatioelokuva an sich, mutta sitä ei voi olla vertaamatta Miyazakin myöhempiin tuotoksiin. Kun tämä myöhäisempi tuotanto sisältää sellaiset pätkät kuin Totoro, Porco Rosso, Mononoke ja Sen to Chihiro, on tulos selvillä jo ennen alkuvihellystä: turpiin tulee. Okei, tässä on menoa ja meininkiä, mutta hahmot eivät ole Miyazakin omia ja ehkä sen takia jäävät elokuvassa varsin pinnallisiksi. Toisekseen vauhdikas seikkailu näyttää ihan siistiltä ja mageelta, mutta kun Miyazaki on hoitanut saman homman myöhemmin kotiin vielä todella paljon siistimmin ja mageemmin. Kompletionistit katsokoon.

Gong fu menee valitettavasti Chown tuotannossa kakkoskastiin. Itse asiassa tuohon alielokuvien joukkoon kuuluvat kaikki muut näkemäni Chow-pätkät mestarillista Shaolin Socceria lukuunottamatta. Kung Fu Hustlessa, kuten Gong Fu täällä englanninkielisessä maailmassa kotoisasti tunnetaan, pitää sisällään niin draamaa kuin aitoa chop! kick! hamster style! -taisteluakin, mutta mielestäni osaset eivät muodosta yhtä täyttävää soppaa kuin edellisellä kerralla. Mikäli en pitäisi Shaolin Socceria niin suuressa arvossa, olisin hyvinkin voinut saada tästä elokuvasta enemmän irti. Nyt se jää valitettavasti pettymykset-pinoon.

Pinocchio on viimeinen kruununjalokivi Disneyn varhaisten täyspitkien joukossa. Tässä yhteydessä jalokivi on ymmärrettävä suhteellisesti — onhan leffa väliotsikon ”yritystä” alla — eli suhteessa 1950-luvun ja myöhempään tuotantoon. Pinocchion puolesta on sanottava se, että se on aivan julmetun komea. Animaatio, taustat, kaikki pelaa yhteen loistavasti. Ongelmana taas on se, että tässäkin on kyse sadusta, ja sadusta joka on kerrottu niin että tiedostavalta kaksikymppiseltä puhkeaa verisuoni päästä. (Ihan tosi, lapsille voi tehdä elokuvia ilman että ne ovat niin saakelin banaaleja!) Mutta on tämä animaationa nätimpi kuin vaikka joku Ruusunen, joten Disney-leffojen henk. koht. top 5 -listalle Pinocchio kohoaa.

Aviator on tässä keskimmäisessä kategoriassa siksi, että henkeäsalpaavan alun jälkeen se muuttuu möhköfantiksi. Möhköfantiksi, jolla on kyllä hampaita ja villi katse, mutta myös niin perhanan harmaa ja leveä perse. Perse, jonka tuijottelu puuduttaa, vaikka sitä kuinka katselisi suurelta valkokankaalta ja monikanavaäänen kanssa. Leo hoitaa homman kotiin suvereenisti, ja aina välillä Scorsese potkii leffaan vauhtia oikein kunnolla. Jo ennen ensi-iltaa kuultiin purnausta siitä, että elokuva skippaa Hughesin loppuvuodet, mutta kyllähän niihin viimeisen puolituntisen aikana viitataan. Vähän hassua oli minusta sen sijaan se, että — *** SPOILER ALERT! *** — lopun Spruce Goose -lento näyttäytyy voittona, vaikka kyseessä oli ainoa kerta, kun jättilintu jätti maan kamaran. Nillitystähän tämä on, koska biopic on aina karsintaa, mutta vaivaamaan se jäi silti.

Outo kutina takaraivossani viestii, että Slither olisi saattanut olla hyvinkin nautittava elokuva, mikäli sen olisi ohjannut joku joka tietää mitä on tekemässä. Tunnelma on nyrjähtänyt, ja non sequitureja pomppaa esiin aina muutaman minuutin välein. Ei vikaa voi oikein näyttelijöidenkään niskoille pistää, vaan enempi kyse on koko elokuvan rytmistä. IMDB:ssä joku kommentoi, että Coeneiden ohjaamana tämä olisi mestariteos. Voi olla… mutta toisaalta Coenit eivät ohjanneet Slitheriä.