Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla arvioituna Kaistalla. Tiivistettynä: parempi kuin kakkonen. Alussa hauskaa, lopussa huimaa äksöniä ja välissä litrakaupalla tervaa. Ei jäänyt kuitenkaan niin paha olo kuin vaikka Hämyri kolmosesta.
(Naputtelen tätä itse asiassa elokuvateatterin aulassa läppärillä, koska maakunnan köyhille ei ollut tarjolla pressinäytöksiä. So it goes.)
Muita arvioita: Nyt (Millainen on hauskaksi tarkoitettu toimintaseikkailu, jossa suurimman osan ajasta vain heitetään sekavaa läppää? Aivan oikein, TYLSÄ!
), NY Times (Even so, if the story is to continue, its creators will need more than Jack’s limp wrists and Will’s limp resolve. In the prophetic words of Barbossa, ”There’s never a guarantee of comin’ back, but passin’ on — that’s certain.”
).
3 Comments
Äh, toivottavasti ei lisää enää jatko-osia. Tällaisenaan tämä trilogia on ihan kunniakas.
Jälkeenpäin ajatellen häiritsee, että vaikka kakkonen ja kolmonen ovat parivaljakko, samaa tarinaa, ne ovat silti aivan liian eri tarinaa. Osan kolmosen henkilögalleriasta – tai vähintäänkin suhdejuonikuviosopasta & Calypso-jutuista – olisi ehkä voinut jotenkin ympätä jo kakkoseen, jotta ihan kaikki ei ryöpy niskaan kolmosessa.
Toisaalta aivot-pois-moodissa nautin kympillä, enkä keskiosan tervaisuutta ihan täysin osaa allekirjoittaa. Selkeästikin elokuva, joka pitää vielä katsoa toistamiseen, koska se oli pakattu täyteen myös visuaalisella puolella (mukaanlukien visuaaliset gagit), eli väkisinkin jää asioita huomaamatta, jolloin toinen katsominen on täysin mielekästä.
Miten tuleekin mieleen videopeliaikakauden vaikutus – hyvä peli tungetaan täyteen sellaisia juttuja, että läpipääsyn jälkeen sen pelaa mielellään uusiksi, ehkä muutamaankin otteeseen.
Tuo uudelleenkatseluarvo on tavallaan moderni juttu, mutta toisaalta kyllä niitä pikkujuttuja löytyy vanhoistakin elokuvista (ks. Kane, Citizen).
Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että viehkoimpaankin juonikuvioon turtuu parin kerran jälkeen, sillä sen oppii ulkoa. Sen sijaan kiehtovaa näyttelijää eli ihmistä tuijottaa aika paljon pitempään. On se vaan niin kiintoisa elukka.
Näyttelijää, ihmistä, dialogia, kuvallista kerrontaa. On esimerkiksi tiettyjä puhe-elokuvia, jotka voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa nokkelan dialogin ja esittävien ihmisten loistavan yhteispelin ansiosta, vaikka leffat ehkä muuten tarinankerronnallisesti olisivatkin puolivillaisia.
Itse en ole esimerkiksi kovin suuri tyttö/poika-tapaa-tytön/pojan-siirappijuttujen fani, mutta edellä mainituista syistä kykenen katsomaan Kun Harry tapasi Sallyn -leffan aina uudestaan ja uudestaan. Aika pitkälle toki Billy Crystalin ja Bruno Kirbyn ansiota.