Kaksi valokuvaajaa sai toisistaan riippumatta saman idean: kuvaanpa ihmistä, joka on uppoutunut tietokonepelin maailmaan.
Phillip Toledanon esimerkki:
Ja Renja Leivon tyylinäyte:
Kysymykseni kuuluu: suhtautuuko toinen heistä pelaamiseen negatiivisesti ja toinen positiivisesti? Jos, mistä moinen vaikutelma oikein tulee?
2 Comments
Taitaa olla typo, se on Toledano, ei -nado.
Lapset vaikuttavat passiivisemmpilta, minkä saattaa johtaa katsojan tulkintaan kuvaajan kriittisyydestä tai jopa herättää tässä itsessään kielteisiä fiiliksiä.
Toisaalta minä en pidä Toledanon kuvista, ne tuntuvat niin lavastetuilta poseerauksilta. Leivon kännykkäkameralla otetut kuvat ovat muutenkin sympaattisempia (ja toimivat älyttömän hyvin suurina vedoksinakin)
Ehkä kuvatulkinnoille saa vähän tukea taiteilijoiden steitmenteistä.
Leivo: ”Ihmiset, joita haluan kuvata yleensä unohtavat läsnäoloni, sillä koneiden outo voima vangitsee heidän mielensä. Pikselit ovat yllätyksekseni kiinnostavia ja joudun itsekin tämän tästä niiden lumoihin. Tästä syystä suuri teoskoko on olennaista, sillä vasta silloin yksityiskohtien runsautta voi tutkia lähietäisyydeltä. Digitalisoitunut ihminen koostuu läpeensä pikseleistä.”
Toledano: ”I wanted to take portraits of people that would reveal a hidden part of their character. So I had them play videogames.”
Joo, Toledanon kuvat on ylivalaistuja ja -käsiteltyjä, mutta Reinolla on sitten taas niin lofi-estetiikkaa, etten lämpene sillekään. (Mutta minä en ymmärräkään taidetta.)