Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä Arto Pajukallio antaa tänään kahdelle elokuvalle saman arvosanan eli kolme tähteä. Nuo elokuvat ovat Mulholland Drive ja Lämäri l. Slap Shot.
Tarkoittaako tämä, että David Lynchin unihoureinen Hollywood-tarina on yhtä hyvä elokuva kuin Paul Newmanin tähdittämä lätkäkomedia?
Ei tietenkään. Uskottavampi selitys olisi, että Pajukallion mielestä Lynchin leffa ei ole ohjaajan parhaimmistoa ja Lämäri on hauskaa ajanvietettä.
Mutta niin vain siinä molempien perässä möllöttää kolme asteriskia, tsup tsup tsup. Jokuhan voisi vaikka ensivilkaisulla luulla, että noiden kahden elokuvan välillä on vaikea tehdä valintaa, kun näyttävät molemmat olevan kohtuullisen hyviä.
Mikä on tietenkin aivan päinperseinen ajatus. Ymmärrän, että arvosanoilla yritetään parantaa lehden selailtavuutta, mutta jos tähtien ohessa ei ole tuon pidempää tekstikatkelmaa, ollaan pulassa. Nehän pikemminkin johtavat lukijaa harhaan. Kuinka vertaillaan tapauksia, joista ensimmäisessä elokuvassa on tasaisissa määrin paskaa ja loistavuutta ja toinen on tasaisen keskiarvoisen hyvä? Entä mitä tehdään, kun tekstissä elokuvaa ylistetään/alistetaan, mutta tähdet ovat toisesta maailmasta? Voiko arvosanoja vertailla yli kieli-, genre-, ikärajojen?
Lyhyesti sanottuna: onko tähdistä mitään hyötyä?
19 Comments
Näin ikäihmistä tähdet ovat häirinneet aina, juuri näistä mainituista syistä. Jostain syystä minua merkittävästi nuoremmat tuntuvat pitävän niitä kovin tärkeinä, jopa niin tärkeänä, että leffan katsomisen jälkeen kysytään ”monta tähteä?”. Suht tuoreena ällistyksenaiheenani on ollut fanaattinen suhtautuminen erilaisten nettisivujen arvostelupisteisiin (IMDB, mädänneet tomaatit etc.).
Tässä hyvä esimerkki: http://www.dvdplaza.fi/forums/showthread.php?p=934398#post934398
Tähdissä on periaatteessa ainakin se itu, että saa summittaisen arvion ajankäyttönsä mahdollisesta hukkaan menosta, vaikka ei lukisikaan juttua. Silloin kun on kyse viiden lauseen pika-arviosta, on tietysti vähän synti ja häpeä jos ei sellaista ehdi tai viitsi lukea, mutta kyllä minua toisaalta myös ärsyttää aivan suunnattomasti lukea sivun tai kahden horina, josta ei kunnolla käy ilmi mitä mieltä kriitikko loppujen lopuksi onkaan – varsinkin kun harva pitkällisesti tilaa saava kriitikko edes osaa käyttää saamaansa tilaa loogisesti lukijan herääviin kysymyksiin vastaten – rakenne on useammin pielessä kuin ei.
Itse olen tykännyt arvostelussa kuin arvostelussa siitä, jos on käytetty muutaman ranskalaisen viivan hyvää-huonoa-koostelaatikkoa. Sellainen tuettuna niillä asteriskiparoilla on usein yllättävänkin informatiivinen vaikka ei itse arvostelua ehtisikään (viitsisikään) lukea.
Enemmän mua vituttaa ne puolikkaat tähdet.
http://iki.fi/jsuvanto/2003_3.shtml#10033
niin ja se leffa on suomeksi Lämäri, käytä sitä. prkl.
Kuten sanottua, tajuan kyllä tähtien skannailuvoiman.
Jos otetaan huomioon, että pohjimmiltaan jokainen kritiikki (jopa muutaman lauseen) on tietenkin aina siksi subjektiivinen, että lukijan pitää kalibroida suhteensa arvostelijaan ja tämän tunnettuihin mieltymyksiin, sanoisin, että tähdet antavat lähinnä virheellistä turvan tunnetta.
Ja: missä on sivun–kahden arvioita, joissa ei ole päätä eikä häntää? Tuon pituusluokan jutuissa puhuttaneen esseistä, joissa käsitellään itse teoksen lisäksi sen tekijöitä ja teemoja normaalia elokuva-arviota laajempaan malliin.
Englannin puolella ainakin joku yrittikin tehdä eroa termien arvio ja kritiikki välille. Ajatuksena oli, että jälkimmäinen on syvällisempi, kontekstualisoiva katsaus, kun arvio taas voi – pahimmillaan – olla juurikin yhden lauseen ja tähtimöykkyrän kokoinen pläjäys jossain julisteen ylänurkassa.
Lämäri näkemättä, Mulholland katsottu. Ei ollenkaan vaikea valintatilanne.
Sivun-kahden arviot ovat onneksi suomalaisessa lehdistössä kuolleet pois. Muistan kuitenkin repineeni hiuksani joskus ammoisina aikoina jostain Helena Yläsen NYT-liitteen sivun tai ylikin ”rakastan omaa ääntäni”-sepustuksista, joissa sen tabloidikokoisen sivun lopussa saattoi lopulta olla maininta siitä, että aijoo tää on ihan paska.
Ulkomaisissa lehdissä pitkiä aukeaman arvioita/kritiikkejä/infomersiaaleja näkee kuitenkin edelleen paljon. Ja sanalla sanoen, niitä ei useimmiten jaksa, koska ne ovat väkisinkin sillisalaatteja joissa on arvion lisäksi niin henkilöjuttua kuin ilmiöesseetäkin. Itse olen niin vanhanaikainen, että arviot arvioina (tähtineen tai ilman) ja esseet ja henkilöjutut erikseen.
IMDB:n pisteet tähtien perään, niin olis ainakin aavistuksen parempi.
”IMDB:n pisteet tähtien perään, niin olis ainakin aavistuksen parempi.”
M.O.T.
Olen kyllä Kriisin kanssa vahvasti eri mieltä siitä, että elokuvasta ei voisi keksiä sanottavaa 5000 merkkiä enempää. Se on sitten eri asia, että kuka sellaista osaa kirjoittaa, mutta esimerkiksi Helena Ylänen oli kiistatatta aivan perhanan hyvä kriitikko. Tuntemattomien nettifoorumien erkkejä ja erkittäriä en halua lukea edes 500 merkin mitassa.
IMDB-pisteiden pahuudesta minun on pitänyt vouhkata jo pidemmän aikaa. Pohjimmiltaan ongelma on siinä, että sovelletaan kollektiivisuutta ihan väärään paikkaan.
Elokuva-alan opiskelijoita ja muita intohimoisia harrarastajia, jotka laveista vuodatuksista hyötyvät ja ilahtuvat, on loppujen lopuksi kuitenkin aika vähän.
Suurin osa on tavallisia kaltaisiani talliaisia, kuluttajia, joille tärkeimpiä asioita ovat mikä, missä, paljonko ja miksi. Suunnilleen tässä järjestyksessä. Yli 5000 merkkiä meille on resurssien tuhlausta ja helmiä sioille – ja useimmiten myös turhaan rönsyilevää ja epäjohdonmukaisesti rakentunutta hölinää, jossa keskitytään liiallisesti kukaan ja keneen em. neljän tärkeimmän vaatimuksen kustannuksella.
Mä antaisin tälle Ollin postaukselle 3 ja puoli tähteä. Tällöin se on parempi kuin Lämäri.
Sinänsä en pidä ongelmana tähtiä, vaan sitä että leffa-arviot/kritiikit ovat niin onnettomia ysköksiä kuin ne nyt sattuvat olemaan. Pahinta dadaa edustaa tässä mielessä IL:n Jyrki Laelma, jonka kirjoituksista en useimmiten saa mitään tolkkua. Lähtien jo siitä, että mitä kussakin lauseessa sanotaan tai edes tavoitellaan sanoa. Tämän päivän lehdessä ne tosin ovat yllättävän selkeitä, että se siitä esimerkistäni.
Oli miten oli, on suuri vääryys että Mulholland Drive saa vain kolme tähteä.
Ja Markus vierestä sanoo, että on yhtä suuri vääryys jos Lämäri saa jopa kolme tähteä.
Kriisi: No tästä olemme ilmeisen eri mieltä – mie kun uskon vakaasti siihen, että aivolla varustettu ihminen voi kirjoittaa pitemminkin. (Vaikka muuten olenkin sitä mieltä, että useimmat sanomalehtijutut ovat turhan pitkiä.)
Kimmo: Jos päätuote on cacaa, tähdet toimivat kirsikkoina kakkapyörylän päällä, n’est-ce pas?
Tuija: Mutta sie oletkin fangirl.
Toki minäkin olen sitä mieltä, että aivolla varustettu voi. Mutta liian harva lukija on samalla aivolla varustettu. Ja intohimoisuuden määräkin on erittäin epätasaisesti jakautunut tekijä- ja lukijaporukan kesken.
Käännetään asetelma toisin päin: milloin olet viimeksi lukenut sanomalehdestä hyvän elokuva-arvion? Mikä siinä oli hyvää? Olisiko se ollut parempi lyhyempänä tai pidempänä? Kuinka iso osa siitä oli juonireferaattia, pressitiedotteesta kopioitua tai ennalta-arvattavaa muka-auteuristista kritiikkiä?
En sanomalehdestä, mutta aikakausilehdestä kyllä. Viime perjantaina.
Sain vastauksen kaikkiin peruskysymyksiini: mikä on alkuasetelma ja keitä ovat päähenkilöt, sujuuko kerronta, oliko jokin erityisen hyvää tai erityisen huonoa. Vielä kiitettävästi tässä loogisessa järjestyksessä.
Jos prosenttijaottelua kaivataan, niin osapuilleen kolmannes juoniselostetta, kolmannes näyttelijöiden kyvykkyyttä ja kolmannes elokuvan koossapysymistä, eli ohjaajan, kuvaajan ja käsikirjoittajan kyvykkyyttä, ilman alan slangia. Plus krediitit.
Merkkejä siinä taisi olla noin tuhatkunta, peruskrediitit sisältyen merkkimäärään. Ja se oli hyvä mitta. Oikein hyvä.
Tämä on peruskuluttajan näkemys, hyvinkin puhtaasti. Kuluttaja haluaa tehdä ostopäätöksen ja ostopäätökseen vaikuttavat perusasiat, eivät tekijöiden täydellinen filmografia, palkintokaapin sisältö, filosofiset suuntaukset ja kengänkoko – eikä varsinkaan kriitikon subjektiivinen tulkinta näiden trivialiteettien merkityksestä.
Eikä varsinkaan tekstin alussa, mikä on monen kriitikon helmasynti – aloitetaan teksti helvetillisellä määriteketjulla ”sen ja sen tehnyt ja siellä ja täällä lattioita lakaissut lievestuoreen oma poika päläpäläpää teki elokuvan joka herätti huomiota perämäkkylän filmifestareilla blaablaablaa…” Bored now!
Minen kyllä tajua, mitä tolkkua on tuhlata kallista paperia ja painomustetta juonireferaatteihin, kun ne voi lukea netistä. En myöskään halua, että minun rahoillani elävä toimittaja käyttää energiansa juonireferaattien kirjoittamiseen, koska ne voin lukea netistä. Haluan, että toimittaja tuottaa lisäarvoa: analysoi, kontekstoi, kertoo ehkä mielipiteensä, jos on tolkun immeinen.
Siksi lyhyet ns. arviot ovat turhia.
[…] aiheesta: mitä tarkoittaa, jos dvd-arviossa itse elokuvalle annetaan kaksi tähteä mutta lisämateriaaleille […]