Erinäisistä syistä johtuen (eli unohdin avaimet kotiin, kun lähdin keikalle) päädyin tänään istumaan kirjaston lukusaliin. Selailin siinä lehtiä ja kuuntelin musiikkia mp3-soittimesta, kun kappaleen alku kiinnitti huomioni. Kaivoin soittimen taskusta varmistaakseni, että olin kuullut oikein: kyllä, U2:n Zooropan introhan se siinä humisi. Kytkin shufflen pois päältä.

Levyn neljä ensimmäistä kappaletta huljuivat läpi ilman että kiinnitin niihin sen kummempaa huomiota. Sitten alkoi Stay (Faraway, So Close!). Jostain kumman syystä biisi kuulosti paremmalta kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Yksinkertainen sovitus, vähäeleinen laulu, kaipuun läpitunkemat lyriikat – kaikki natsasi.

U2 oli nuorempana minulle kovin tärkeä bändi ja Achtung Baby on vieläkin yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni, vaikka yhtyeen musiikkia tuleekin kuunneltua varsin harvoin. Kun reilut kymmenen vuotta sitten tutustuin U2:een, ei Stay kuulunut suosikkeihini. Ei se mitenkään huono biisi ollut minusta silloinkaan, olipahan vain väärällä levyllä. Minusta Zooropa on aina ollut oikeastaan kahden levyn yhteenliittymä. Jos Stay jätetään pois laskuista, ensimmäiset kuusi kappaletta olivat erilaista, kokeilunhaluista, elektronista ja tanssittavaa musiikkia. Ehkä ne kiinnostivat minua juuri siksi, että ero Achtung Babyn ja Joshua Treen selvästi rokkivetoisiin biiseihin oli niin suuri.

Minua kiinnostivat Zooropan pitkä intro, Babyfacen junnaava riffi, Numbin epälaulu, Daddy’s Gonna Pay For Your Crashed Carin megakaiutetut rummut. Niiden keskellä Stay tuntui aivan liian perinteiseltä, aivan liian tylsältä. Ei se kyllä istunut oikein yhteen loppulevynkään kanssa, sillä Some Days, First Time ja Dirty Day kuulostivat minusta liikaa b-puolilta: niissä ei ollut oikein kunnon poppikoukkuja ja muutenkin toteutukset vaikuttivat keskeneräisiltä. Wanderer ärsytti minua suunnattomasti, sillä tuohon aikaan Johnny Cash ei ollut vielä re-cool. Minua harmitti, että potentiaalisesti hieno U2-biisi oli annettu jonkun muun kuin Bonon laulettavaksi.

Mutta nyt, kävellessäni Tampereen illassa kaupungin halki, Stay (Faraway, So Close!) kuulosti likimain täydelliseltä. Edgen näppäilyt, taustan hiljainen humina, Bonon vielä suhteellisen maltillisina pysyneet sanat ja kappaleen A-B-A-B-C-rakenne saivat sen soimaan kauniisti. Siinä missä useimmissa U2-biiseissä kertosäkeet ovat reilusti säkeistöä jymäkämpiä, Stayssä kertsitkin pysyvät hillittyinä kunnes lopulta Bono karkaa sfääreihin.

Sitä paitsi kappaleessa on mahtava loppu. Bono laulaa lakonisesti ”just the bang and the clatter / as an angel / hits the ground” ja biisi loppuu yksinkertaiseen rumpukuvioon, ka-PUTS. Ei modulaatioita, ei feidailuja, vaan mainio onomatopoeettinen yhteys sanojen ja musiikin välillä.

Kylläpä se kuulosti hyvältä.