Ihailin Christopher Hitchensiä, koska hän oli peloton. Tämä liittyy luultavasti jollain tavalla toimittajan ammatti-identiteettiin, jossa totuudenpuhumisen pitäisi olla korkein arvo ja kaiken muun pitäisi jäädä sen jalkoihin. En ole hänen kanssaan samaa mieltä kaikesta – ja luulenpa esimerkiksi Matti Apusen olevan kanssani eri mieltä asioista, joista pitäisi olla samaa mieltä – mutta Hitchens ei koskaan pehmentänyt mielipiteitään ollakseen loukkaamatta muiden tunteita.

Vaatii erityistä mielenlaatua, jotta uskaltaa puhua totuuksia vallanpitäjille – ja ennen kaikkea ystävilleen. Christopher Buckley kirjoitti Hichensin olleen tyyppi, jolle oli mahdotonta olla pitkään vihainen. Luulen, että moni toimittaja toivoisi olevansa samanlainen: itsevarma, älykäs ja peloton.

On kuitenkin niin, että persoonallisuuden vaihteluvälillä itsevarmuus ja mulkkuus sijaitsevat samassa päässä. Niiden välinen raja on huokoinen ja hankala huomata. Tiedän, että omat yritykseni olla reteä totuudenpuhuja* liukuvat usein silkan kiusaamisen puolelle.

Hitchens oli ilmeisesti ihminen, jossa yhdistyivät sekä älyllinen ehdottomuus että ylitsevuotava seurallisuus. Monissa muistokirjoituksista kerrotaan Hitchensistä, joka kutsui taajaan. ihmisiä lounaalle tai juopottelemaan. Kuten hän itse asian ilmaisi, If you can give a decent speech in public or cut any kind of figure on the podium, then you need never dine or sleep alone. Ehkä hänen suosionsa todellinen salaisuus piilee tässä taikatempussa. Ainakin minä tiedän, että haluaisin olla samanlainen. Tiedän myös, etten ole sellainen.

Samoilla linjoilla oli Katha Pollitt The Nationissa:

I don’t know how long Christopher will be read. Posterity isn’t kind to columnists and essayists and book reviewers, even the best ones. I doubt we’d be reading much of Orwell’s nonfiction now had he not written the indelible novels 1984 and Animal Farm. But as a vivid presence Christopher will be long remembered. A lot of writers, especially political writers, are rather boring as people, and some of the best writers are the most boring of all—they’re saving themselves for the desk. Christopher was the opposite—an adventurer, a talker, a bon vivant, a tireless burner of both ends of the candle. He made a lot of enemies, but probably more friends. He made life more interesting for thousands and thousands of people and posed big questions for them—about justice, politics, religion, human folly. Of how many journalists can that be said?

Hieno mies ja täysi paska samassa paketissa. Kuka muka voisi vastustaa sellaista?

*Kamoon, mun FB-mottonakin on Networkista lainattu Yeah, I think I’d like to be an angry prophet denouncing the hypocrisies of our times.