Maailman parhaan Radiolabin pääjehu Jad Abumrad kuvaili taannoin äänien voimaa tarinankerronnassa tähän ikään:

Oh, yeah! If I just take noise to mean simply “sound without pictures”, if I do my job right, I can use words and sounds that are like words, or somewhere between words and music, to create images in your head. They’re so immediate and undeniable that literally those images will just pop into your head. But, those images don’t exist. You have to paint them, so I’m starting that process and you’re finishing it. It’s like I hand you the paintbrush and you finish the painting.

Minä luulen, että samantapainen ilmiö selittää poppisanoitusten toiminnan. Onhan monesti niin, että kovin banaalit ja yleisen tason sanoitukset tuntuvat yhtä henkilökohtaisilta kuin tarkkaan piirretyt ja yksityiskohtia vilisevät lyriikat.

Kun täydentää puuttuvat kohdat, ehkäpä vielä laulamalla mukana, jokainen vertauskuva tuntuu kertovan omasta elämästä.

Näillä saatesanoilla – Pariisin Kevät: Odotus

minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
ovella hiljaa
minä odotan
otan sinut syliin
eikä kukaan enää pääse
meidän väliin

Aiemmat versiot: