Simon Frith on, itse toimittamassaan kirjassa The Cambridge Companion to Pop and Rock, yrittänyt määritellä popmusiikin sen negaation kautta. Hänen mukaansa pop on se mitä jää jäljelle kun rockin tai vaikkapa rapin ideologia poistetaan. Frithin neljä ydinkäsitettä ovat markkinasuuntautuneisuus, ideologia, tuotanto ja esteettiset arvot.

Markkinasuuntautuneisuus tarkoittaa sitä, että pop on suunnattu kaikille. Pop doesn’t come from any particular place or mark off any particular place, hän kirjoittaa. Täten pop pyrkii ylittämään niin maantieteelliset kuin sukupolvienkin väliset rajat. Popin ideologinen tausta liittyy läheisesti tähän sitoutumattomuuteen, sillä Frithin mielestä popmusiikin tuotantoa ajaa vain taloudellisen voiton mahdollisuus. Pop is about giving people what they already know they want rather than pushing up against technological constraints or aesthetic conventions.

Pop ei ole tee-se-itse-musiikkia, vaan suuryhtiöiden ja ammattimaisten tuottajien synnyttämää. Tässä se eroaa taiteellisemmista veljistään, jotka ovat – tai joiden ainakin oletetaan olevan – lähtöisin taitelijan itsensä sisäisestä luomisen pakosta. Niinpä tärkeimmät musiikilliset hahmot tapaavat olla tuottajia ja laulunkirjoittajia sekä monipuolisia esittäjiä. Nämä kaksi puolta yhdistyvät popissa suhteellisen harvoin.

Esteettisellä aspektilla Frith tarkoittaa popin olevan not an art but a craft. Tämä tuotantometodeihin rinnastuva luokittelu tarkoittaa popin olevan pikemminkin tuote kuin taideteos. Sen tehtävänä on tarjota ihmisille tuttuja melodioita, jotka ilmaisevat kaikkein tavallisimpia tunteitamme: rakastumista, menetystä, mustasukkaisuutta. Frith kuitenkin painottaa poplaulajan tehtävän olevan näiden klisekimppujen muuntaminen sellaiseen muotoon, joka vetoaa jokaiseen yksilöllisesti niin että laulun voi kokea omakseen.

Lisäksi hän selventää vielä näkemystään popin musikaalisten ja muiden ansioiden suhteesta:

What’s sure is that pop can’t be sensibly analysed just in terms of musicology or aesthetics. Yes, we do respond to the song-in-itself but that song-in-itself is soon encrusted with uses and memories and references. Once a pop song is launched on the world, all sorts of things can happen to it. When Bobby Vinton was in the studio laying down ’Blue Velvet’, one of his soppier tracks, could he have foreseen that the song would accompany one of the great homoerotic scenes in Hollywood cinema, in Kenneth Anger’s Scorpio Rising, or become forever menacing, following its use by David Lynch?

Seuraavalla kerralla: Rockin ideologia.

Muokattu 29.8.2003: Lisäsin lähdeviitteen kirjaan.