Työt alkaa, kohta voi siis katsoa leffoja yhä enemmän.

12 Angry Men

Höpsöt amerikkalaiset nörtit ja niiden leffalistat. Jossain IMDB:n listojen huipuilla kelluu tämä, mutten tajua miksi. Meinaan vaan, että kysehän on vain käänteisestä rikostarinasta (käänteisessä siinä mielessä, että nyt ei haeta syyllistä vaan osoitetaan syyttömyyttä, tieksä niinku Matlockissa?), jossa hahmojen motivaatiot ovat tasan yksiulotteisia ja lopputulos on arvattavissa alusta asti. Ei tämä huono ollut muttei mikään hyväkään.

Analyze That

Jalan puutuminen on hassu juttu. Sitä herää keskellä yötä, tuntee jonkin olevan hullusti, mutta menee vielä tovi ennen kuin tajuaa mitä on tapahtumassa: Jalkaa pistelee, se tuntuu lämpimältä ja paksulta. Ensin tämä on hauskaa. Voi leikkiä Long John Silveriä ja askeltaa puujalan kanssa ympäriinsä. Varsin pian riemun korvaa kuitenkin pelko: Miten pitkään tämä kestää? Milloin tämä inhottava kuolio lakkaa? Jääkö jalkani tällaiseksi?

Analyze That on sama kokemus venytettynä kahden tunnin mittaiseksi.

Charlie’s Angels 2

Jos joku valittaa tämän elokuvan olevan pelkkää pintaa, hän ei selvästikään ole ymmärtänyt pelin henkeä. CH2 on yhdistelmä Chewbacca Defenseä ja Monty Pythonia: It just doesn’t make any sense. Kun tämä premissi on sisäistetty, voi jättimäisestä non sequitur -kuvakollaasista koettaa sanoakin jotain.

Mutten kehtaa.

Sen sijaan kerron, että nykyään huononkin leffakokemuksen voi pelastaa lueskelemalla IMDB:n keskustelupalstoja sekä tietenkin mokaosiota. Tästä pätkästä oli huomattu esimerkiksi seuraavaa:

Continuity: The helicopter seen at the beginning of the film has its rotor blades folded back for transport on the truck, but they are suddenly fully open after falling off the dam (it takes a mechanic to open the blades).

Moinen erhe oli siis paistanut törkeästi kriitikon silmään kohtauksessa, jossa plikat väistääkseen ohjusta ja tykinammusta ajavat kuorma-auton alas jättimäiseltä padolta, vapauttavat kopterin auton lavalta, tippuvat vapaassa pudotuksessa kopteriin, käynnistävät sen ja lentävät pakoon. Vaan jokaiselle makunsa mukaan.

Dawn of the Dead

Pureva satiiri kulutusyhteiskunnasta? Tässä leffassa ei kyllä pure kuin helikopterin roottori zombien otsalohkoon, ja epäkuolleiden suolestustakin on loppujen lopuksi vähemmän kuin oletin. Käsis iskee välillä kyllä kipinää, mutta pätkällä on kestoa ihan liikaa, koska näyttelijät ovat suurimman osan ajasta niin kovin kuolleen oloisia (pun intended).

Toisaalta Dawn kuuluu zombie-leffojen yhtenä isoisänä jokaisen hömppäharrastajan peruslukemistoon, joten ei tähän käytetty kaksituntinen varsinaisesti kaduta.

Day of the Sirens

Periaatteessa minä kannatan koko sydämestäni riippumatonta elokuvatuotantoa. Onhan usein niin, että Hollywood-tuotteet ovat standardoituja, hengettömiä, 35 millin levyisiä jättipökäleitä, joissa näyttelijöille tärkeintä on palkkio, ohjaajalle uran jatkaminen, kuvaajalle avustajien haukkuminen ja niin edelleen. Siitä sitten voi käänteisesti päätellä, että jos joku ehdoin tahdoin omilla rahoillaan saa raavittua leffan kasaan, on kaikilla tekijöillä jotain sanottavaa.

<Mutta toisaalta elokuvan tekeminen on vaikeaa, todella vaikeaa hommaa, joten näitä poikkeuksiakin syntyy. Tällä kertaa nimittäin käsikirjoittajan aivossa ei ole naksunut kuin migreeni, ohjaajaa on tuskin paikan päällä nähty, kuvaaja on toipumassa kaihileikkauksesta, leikkaaja osaa laskea yhteen ja näyttelijät ovat melkein hyvään lukiolaisteatteriesitykseen kelpaavia.

Amatöörimäinen kaikissa sanan huonoissa merkityksissä.

Pocahontas

Suhteellisen nätisti animoitu – paitsi että hahmoanimaatio on suurimman osan ajasta ihan puuta – pätkä kärsii eniten siitä, että se on todellisten tapahtumien ”inspiroima”. Tämä on ongelmallista, koska todellinen Pocahontasin tarina ei muistuta elokuvassa esitettyä juuri päähenkilöiden nimiä enempää.

Se ottaa minua kalloon aivan suhteettomasti. Tuntuu siltä, että on parempi kääntää tarina kokonaan fiktioksi ja korostaa sitä kautta itselleen tärkeitä kohtia (kuten vaikkapa Citizen Kanessa), kuin tehdä sama temppu ja väittää juttua vielä faktuaaliseksi. Ehkä se on vain tuo orastava journalistinen identiteetti kun potkii vastaan.

I alla fall, Pocahontas on melkolailla sataprosenttisen tasaista Disney-huttua, jossa naimaikäinen isohinkkinen mimmi hinkuu jonkun ukonlötjäkkeen perään. Keksisivät välillä jonkun toisenkin juonikuvion. Huono mikä huono.

Rashomon

Mie tykkään enemmän Usual Suspectsista.

Red Dragon

Olikos tämän tekemiselle mitään hyvää syytä, kun Manhunterkin on olemassa? Vaikkei Michael Mannin versiota minään mestariteoksena voi pitää, on se niin tuoreessa muistissa, etten keksi yhtään louhikäärmettä puoltavaa argumenttia. Ellei Fiennesin persposkia lasketa.

Roger & Me

Tekemisen jälki näkyy, sanoisi vakavampi kriitikko tästä Mooren esikoisdokumentista. Minusta tässä näkyy lähinnä kokemattomuus, joskin tarinankerronnallisesti tyyli on hyvin lähellä Bowling for Columbinea. Toisin sanottuna Roger & Messä tapahtuu koko ajan toinen toistaan uskomattomampia asioita, jotka ovat yhtä aikaa sekä hauskoja että surullisia.

Kaiken lisäksi tarina kuolevasta teollisuuskaupungista sopii paljon paremmin suomalaiseen muottiin kuin asehullujen toilailut. Kun kaupungin isoin työllistäjä sulkee ovensa, haetaan korviketta matkailusta – kuulostaako tutulta? – ja veteen loikkivista aaseista. Eikä yksikään elokuva, jossa on veteen loikkaava aasi, voi olla täysin huono.

Kova kapitalisti on tietenkin Roger B. Smithin puolella ja tuhahtelee Mooren naiveille haahuiluille, mutta jos Mooren tyyli iskee, tulet pitämään tästä.

Scarface

Whoa! Scarface iski ja kovaa. Olen minä tämän joskus aiemminkin nähnyt, mutta siitä on jo puoli vuosikymmentä. Homma toimii: Brian De Palma juoksuttaa kameraa eestaas, ensin vihjaa kauheuksista ja sitten iskee ne suoraan päin pläsiä, eikä Pacinokaan ollut vielä muuttunut metodinäyttelijästä maneerimieheksi.

Ensin tuumasin jurputtaa siitä, että Moroderin musiikki ei ole kovinkaan hienovaraista, mutta eipä toisaalta Palmakaan mikään vihjailija ole. Uusintaversio, niinpä, mutta hyvä sellainen.

Saakeli! Olipa hyvä pätkä.

Untouchables

Sen takia onkin surullista, miten väsynyt ja kaavamainen Untouchables on. Tämän näkemisestä on enemmän aikaa kuin Scarfacesta, mutta tapahtumat ovat niin kaavamaisia, että niitä ei voi olla arvaamatta ennalta. Näyttelemisestä ei paljon tohdi puhua, enkä suoraan sanottuna tajua, miksi Connery sai tästä Oscarin.

Alku on vakuuttava: Musiikki, tekijämiehistö (en tiennytkään, että käsikirjoitus oli Mamet’n), pieni kulmapubi ja pikkutyttö… mutta sitten kaikki vain jumahtaa uriin. Huumori ei ole hauskaa, väkivalta ylimääräistä ja kuvakerrontakin tökkii – katsopa vaan miten kammottavan tervainen Odessa-pastissi onkaan. Uusintaversio, niinpä, mutta huono sellainen.

Kävi siis niin kuin Die Hardinkin kanssa: Hienot lapsuusmuistot äksönleffasta osoittautuivat ihan valheellisiksi.

Esan teorian mukaan niin pääsee käymään, ellei katso näitä pätkiä tasaisin väliajoin aina uudestaan. Kenties tämä selittääkin, miksi Cameronin toimintapommit ovat minusta vieläkin hienoja. Tai sitten ei.