American movie ja Metallica: Some kind of monster. Kaksi valtavan hauskaa dokkaria, joista ensimmäistä on hankala uskoa todeksi, siinä määrin erikoisen seurattavan on ohjaaja valinnut kohteekseen. Jälkimmäinen puolestaan osoittaa, että maailman kaikilla bändeillä on samanlaisia ongelmia ja että Dave Mustaine on krooninen itkupilli (Ha! Ha!).
Paha maa on kirvoittanut kriitikoilta pääosin kehuja (Nyt vs Soikkeli), mutta elokuvateatteriin kävellessä pikkaisen arvelutti, mihin olin rahani pistänyt. Onneksi huoli oli turha. Melodraaman rajoilla käyskentelevä episodielokuva ei ole täydellinen, mutta kylläkin niin hyvin onnistunut, ettei lippurahojen perään ole tarvinnut itkeä.
Porvariston hillitty charmi käynnisti minussa ilmiön, jota kutsun ”en ymmärrä”-nauruksi. Se tarkoittaa, että tapaan tulkita käsittämättömät tekstit humoristisiksi (esimerkkejä: Mulholland Dr, Ylen vuonna 1973 suorana lähettämä ohjelma ”Ihmemies Uri Geller”). Niin kävi myös Buñuelin pläjäyksen kanssa, joka oli kuin parasta Monty Pythonia — uniheräämisiä, silmitöntä väkivaltaa, non sequitur -leikkauksia. Miten tästä voisi olla pitämättä?
Ong-bak puolestaan muistutti siitä, miten hienoa fyysisyys on näinä digiefektien aikana. Kun Tony Jaa pistää kaveria turpaan, juoksee olkapäiden yli tai ponnistaa paikaltaan sata metriä ilmaan, jää katsojan tehtäväksi lähinnä varoa venäyttämästä leukaansa. Parhaat otokset näytetään eri kulmista pari–kolme kertaa ja varmuuden vuoksi vielä hidastettuna. Dialogi on ihan kauheaa, juoni samoin, eikä henkilöhahmoista voi paljon varmaan puhua. Ihan silkkaa must see -kamaa.
Elokuvista kaksi on nähty teatterissa, yksi Neloselta, yksi videolta ja yksi DVD:ltä. Sattumoisin tosin kaikki löytyvät nykyään omasta hyllystä hopeakiekoilla — paitsi Paha maa, kun se ei vielä ole ilmestynyt.
Be the first to leave a comment. Don’t be shy.