Kiinnostavat

Metallica: Some Kind of Monster osoittaa… hetkinen, minähän kirjoitin tästä jo. Siis tiivistettynä: elokuva toimii kuvauksena rockbändin dynamiikasta (samat ongelmat vaivaavat näemmä kaikkia maailman bändejä), perheanalogiana (Hetfield ja Ulrich ovat vanhemmat, Hammet nörtähtävä, hiljainen lapsi, Mustaine katkera ex-vaimo) ja lisäarvoa se saa vielä siitä, että kohteena on metalliyhtyeiden arkkityyppi, Metallica. Leffa on kylläkin aavistuksen verran ylipitkä, ja dvdllä on poistettua matskua vielä tuntikaupalla lisää. Suosittelen silti kaikille, olit sitten fani eli et.

Crna macka, beli macor oli niin kaoottinen, että se oli oikeastaan aika hauska. Eli ”en ymmärrä”-naurun piiriin päästiin taas.

Silent Movie oli parempi kuin Blazing Saddles tai Producers. Jotenkin epäilen sen liittyvän siihen, että Silent Movie on nimensä mukaisesti mykkäelokuva. Kenties dialogin puute terävöittää visuaalisia gageja, kun kaksi erillistä elementtiä eivät enää kisaa katsojan huomiosta.

Sideways oli hyvä, mutta tykkäsin kyllä About Schmidtistä enemmän. Okei, Milesin ja Mayan kohtaus siellä pihalla (tiedät kyllä mistä kohdasta puhun) on valtaisan hieno, mutta mutta. Ehkä minua vaivaa se, etten tiedä pitäisikö leffaa katsoa draamana vai komediallisena draamana. Et silleen laatutyötä, muttei transendoidu!

Dig! on toinen hieno rokkidokkari. Vaikka sitä markkinoidaan Dandy Warholseilla, on pääpaino Brian Jonestown Massacressa ja etenkin sen läpihullussa päämiehessä. Ryysyistä rikkauksiin -tarinaa enteillään, mutta sitten mennäänkin alaspäin ja rytinällä.

Isältä pojalle ei ole missään mielessä täydellinen (esim. esittelytekstin väite elokuva kertoo isien ja poikien suhteista ja sukupolvien välisestä kuilusta yhden suvun kautta; elokuvan päähenkilöt edustavat neljää miespolvea on kyllä liioittelua), mutta erittäin kiinnostava se on joka tapauksessa. Elokuvaa katsoessa kun ei voi olla miettimättä omaa isäsuhdettaan. Minun tapauksessani ajatuskulku meni suunnilleen ”onhan meilläkin tukistettu ja itketty, mutta ei se ihan noin pahalta tuntunut”, eli tuli normaali olo. Se lie ihan hyvä terapeuttinen tulema elokuvalle. Isältä pojalle vertautuu mielestäni monella tasolla Capturing the Friedmansiin, onhan molempien ytimessä perhe ja muistin luotettavuus. Tässä vertailusa CtF kyllä vie voiton, mutta toisaalta se ei kerrokaan suomalaisesta perheestä. (Tästä nationalistis-romanttisesta aihebonuksesta pitää kirjoittaa lisää Työväenluokan kohdalla.)

Naked Lunch oli aika wau. Ötököitä, Peter Weller ja Bilbo Reppuli sekoilemassa Pohjois-Afrikassa. Jos olisin lukenut Burroughsin eepoksen, raskauttaisi tietoisuus näiden kahden teoksen eroista varmaan katselukokemustani, mutta neitseellisen puhdas mieleni kykeni nauttimaan Cronenbergin visioista estottomasti. Elokuva, jossa on paljon puutteita, mutta joka siitä huolimatta pitää jotenkin kokonaisvaltaisesti otteessaan.

I Heart Huckabees eli Paul Thomas Anderson ohjaa Charlie Kaufmanin käsikirjoituksen. Paitsi ei oikeasti, sillä Kaufmanin käsiksessä olisi paljon enemmän tolkkua, ja P. T. Anderson hoitaisi hektisyyden tyylikkäämmin. Voi olla, että toisella katselukerralla Huckabees vaikuttaisi paljon tyhjemmältä kuin mitä nyt luulen. Tai onhan se aika selvää, että ei tässä mitään tolkkua ole — mitä nyt ihmiset toikkaroivat ympäriinsä ja lausuvat monimutkaisen kuuloisia tyhjänpäiväisyyksiä. Silti: Selluloidin magia toimii joskus ihmeellisillä tavoilla. Ks. yllä.