Werner Herzogin ohjaama White Diamond alkoi jossain vaiheessa tuntua fiktioelokuvalta. Itse asiassa tunne iski siinä vaiheessa, kun dokumentin päähenkilö kertoi ystävänsä, saksalaisen luontokuvaajan kuolemasta. Jostain syystä se vain tuntui näyttelemiseltä, harjoitellulta monologilta. Mutta jos kyseessä todellakin on dokkari — wau. Mistä näitä kouhoja löytää? Kolme tähteä viidestä.

The Interpreter oli niin peruskauraa kuin vain voi olla. Näyttelijät, hahmot, juoni, dialogi… ei huono, mutta ei missään nimessä mitään erikoistakaan. Samaa voisi sanoa Matchstick Menistä, joka on elokuva huijareista, ja kaikkihan tietävät, mitä huijarielokuvissa tapahtuu? (köhMametköh).

Dominion eli Paul Schraderin hyllytetty versio Manaaja-saagan alkuaskelista asettaa katsojan studiopäällikön kenkiin: julkaisisitko 80 miljoonan dollarin elokuvan tällaisenaan, vai pyytäisitkö vaikkapa Renny Harlinia tekemään sille jotain? Rennyn versio on näkemättä, mutta Paulin näkemys on ainakin huono kauhuelokuva ja muutenkin aika tyhjänpäiväinen vötkäle.

Descent on pelottava. Ensimmäisen säikkykohtauksen tullessa loikkasin — valehtelematta! — kymmenen sentin korkeuteen. Ja huusin. Itse asiassa Iikan mukaan reaktioni oli pelottavampaa kuin se, mitä ruudulla näkyi. En ole samaa mieltä — Descent on ihan perkeleen pelottava. Okei, loppupuolisko on enempi splätteriä, mutta ei siinäkään ole mitään vikaa, ja lopetus on ehdottoman hauska.

Exorcism of Emily Rose kestää kaksi tuntia, ja on tehokas säikkyelokuva ensimmäisen puolitoistatuntisen verran. Sen jälkeen se taantuu latteaksi lakidraamaksi, joka ei ole erityisen jännittävä, uskottava eikä varsinkaan pelottava. Leffa on toteutettu niin, että se ei (mukamas) ota kantaa siihen, oliko Emily Rose aidosti riivattu vaiko vain päästänsä pipi, mutta tämä vesitetty neutraalius tekee siitä paljon tylsemmän. Ei Manaajassakaan selitelty, hitsi vieköön!

Amelie on vieläkin yltiösöötti, ja se on yhä Delicatessenia ja Kadonneita lapsia heikompi leffa, miusta.

Totoro on aina loistava.

Näkymätön Elina oli ihan sympaattinen pikkuleffa, mutta en saanut siitä ihmeempiä kicksejä. (Tuo on todennäköisesti kaikkein huonoin mahdollinen sanavalinta tämän elokuvan tapauksessa, mutta en ole koskaan pelännyt olla väärässä!)

Le déclin de l’empire américain oli lähestulkoon yhtä viehättävä kuin Barbaarien invaasio. Kanadalaiset kasariakateemikot puhuvat Marxista ja panemisesta, tekevät ruokaa ja pettävät toisiaan. What’s not to like?

Summa: yhdeksän.