Olen tässä viime viikot löysäillyt gradun tekemisestä. Tarkemmin sanottuna tekemisestä olen löysäillyt koko syksyn, nyt on jäänyt syrjään se vähäinenkin taustatyön tekeminen. Asia ponnahti mieleen, kun näin merkinnän tieteellisen artikkelin tyypillisimmistä ongelmista.

Sinänsä on hienoa, että olen saavuttanut noista jo useampiakin, vaikken ole kirjoittanut vielä sanaakaan. Liian monta alkua? Reportaasi, narratologia, historiankirjoitus, dokumentarismi… jep, löytyy. Hämärä tutkimuskysymys? ”Juttujen rakenne New Yorkerissa” — mikä juttu, mikä rakenne, mikä hä? Taustoittaminen paisuu? Ks. yllä taustatyön ja kirjoittamisen suhteesta.

Loppuviikoksi olen vielä karkaamassa maastakin. Tuumasin, että marraskuun loppuun mennessä on pakko kirjata ylös muutamia lähestymistapoja, tai muuten menee henki. Parempi se on kai tehdä virsta väärää kuin jättää kokonaan tekemättä.

Kahvistelin viime viikolla Esan ja Piian kanssa. Piia kertoi käyttävänsä joka päivä viisi tuntia gradun tekemiseen. Motivoiduin.

Päätin, että neljä tuntia päivässä on minulle sopiva määrä. Se on jopa laskennallisesti melko lähellä opintoviikkomäärää, vaikka sillä nyt ei ole mitään väliä. Tärkeämpää on se, että säännöllinen ja jatkuva työskentely pitää aivon virkeänä ja takaa sen, että jotain päätyy paperillekin.

Niinpä olen viime viikon nököttänyt kirjastossa, päntännyt sohvalla ja ähissyt koneen ääressä. (Kissa kävi juuri tiputtamassa kirjan hyllystä ja poistui paikalta viattoman näköisenä.) Mitään konkreettista siitä ei ole seurannut, sekavia muistiinpanoja kuitenkin. Omatunto on myös pysynyt puhtaana.

Työskentelemistä helpottaa myös se, että tässä vaiheessa en oikeastaan tee muuta kuin lue kirjallisuutta tai New Yorkereita. Lukeminen kun on tunnetusti graduntekijöille se vaihe, jota mieluusti venyttäisi vaikka miten pitkäksi. Minullakin on sen seitsemän sortin muistelmaa, tutkimusta ja esseetä hyllyssä, että voin valita tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivaa silmäiltävää.

Joten pitäisiköhän tästä raahautua tuonne olohuoneen sohvalle taas.

”Pitkän aikakauslehtijutun rakenne”. Niin minä kirjoitin ensimmäiseen tutkimussuunnitelmaani. En ole siltikään oikein varma siitä, mitä olen tutkimassa. Tämänhetkisen teoriani mukaan se ei ole edes välttämättä paha asia, sillä nyt pidän silmäni auki uusille ja yllättäville suuntauksille. Toisin sanoen olen selaillut kirjallisuutta sieltä ja täältä.

Narratologiaa on sovellettu journalistisiin tarkoituksiin Tampereella 1980-luvulla, ja aikakauslehdistä on kirjoitettu suomeksikin. Eittämättä joku on pohtinut myös draaman ujuttamista aikakauslehtiteksteihin. Joten mikäs se minun tehtäväni taas olikaan?

Ai niin, en ollut vielä varma siitä.

New Yorker -lehden historiasta olen sentään päässyt jyvälle. Innostuksissani tilasin useampia entisten kirjoittajien muistelmateoksia kuin olisi tarvekaan, mutta ei kai liiasta lukemisesta voi haittaa olla?

Tutkielman rakenne tuntuu edelleen pysyvän samankaltaisena: Ensin katsaus New Yorkeriin, sitten dramaturgisiin ja narratologisiin keinoihin ja kolmanneksi sovelletaan. Ehkä siitä tulee jotain. Ainakin erilaisia lähestymistapoja tuntuu olevan tarpeeksi, nyt ei tarvitsisi enää kuin tiivistää ne yhdeksi.