Komedioiden arvosteleminen on turhauttavaa hommaa. Suurin osa elokuvakriitikon työkaluista on tarkoitettu aivan toisenlaisten leffojen analysoimiseen, eikä niistä ole loppujen lopuksi huumorin kanssa mitään apua, sillä tärkeää on vain se, naurattaako elokuva. Ja sen mittarin perusteella The Simpsons Movie on erittäin onnistunut.

Missasin luottamustehtävien takia Tarantinon uutukaisen pressinäytöksen, joten Death Proof -arvioni on netissä vasta nyt. Pähkinänkuoressa: kyllä kiitos, vaikka elokuvasta jäikin vähän ouroboros-olo.

Nyt-liitteeseen arvion kirjoittanut Avola näemmä tykkäsi elokuvasta kans’.

Tenacious D

Jackille ja Kylelle taisi käydä se, mitä äiti aina varoitteli: jos ei varo mitä toivoo, toive voi toteutua. Vaikka Jack Black on edelleen hauska kaveri ja Tenacious D rokkaa yhä yhdellätoista, elokuvasta olisi voinut tulla parempikin.

(Saattaa kyllä olla, että juurikin miun äiti ei koskaan sanonut noin, mutta uräiti kyllä.)

Isiemme liput

Clint Eastwood on vanhoilla päivillään käynyt ahkeraksi. Nyt hän on ohjannut kaksi elokuvaa, jotka kertovat eräästä toisen maailmansodan tärkeimmistä Tyynellä valtamerellä käydyistä taisteluista. Myöhemmin teattereihin saapuva Kirjeitä Iwo Jimasta esittelee konfliktia japanilaisten näkökulmasta. Sitä ennen Likainen Harry saattoi valmiiksi Isiemme liput, joka seuraa Joe Rosenthalin kuuluisassa valokuvassa esiintyneiden sotilaiden elämää ennen ja jälkeen lipunnoston.

(Tuli jotenkin päämäärätön arvio tästä.)

Little Miss Sunshine

Little Miss Sunshine yllättää. Tummasävyinen komedia – eihän missikisaan viittaava nimi voi olla mitään muuta kuin ilmeinen vitsi – kasvaa vieraannutettua ironisointia suuremmaksi elokuvaksi, joka liikuttaa yhtä paljon kuin naurattaa.

(Tämä vaikutti paremmalta arviolta kirjoittamisensa aikoihin, nyt se on ihan tavanomainen.)

Olli on taas vähän näppärä:

”Someday a real rain will come and wash all this scum off the streets”, tuumasi Travis Bickle Taksikuskissa vuonna 1976. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin taksikuski Veli-Matti Lehtonen (Janne Virtanen) siteeraa noita sanoja, sade vain on vaihtunut lumeksi. Ja kun elämä alkaa lipsua käsistä, sekoittuu kaupungin valkoiseen peitteeseen verenpunaisen sävyjä.

Eipä siinä mitään, minusta Valkoinen kaupunki oli ihan onnistunut elokuva. (Virtasen haastattelu on muuten luvassa ihan lähipäivinä, kunhan vain ehdin kirjoittaa sen.)

Sellaista olen tässä miettinyt, että kriitikolla on kaksi velvollisuutta:

1. tulee pyrkiä kaikin voimin ymmärtämään, mitä taiteilija(t) on halunnut teoksellaan sanoa
2. tulee kuitenkin aina muistaa, että kriitikko on katsojan puolella

En oikein tiedä, että miten noita sitten sovitellaan yhteen.

Edit 17.11.2006: Linkki korjattu.

Miten olisi Scorsesen The Departed?

Itku sentään. Boratin piti olla vuoden hauskin elokuva, mutta kuinkas kävikään?

Otetaan esimerkiksi kohtaus, jossa Borat ja hänen tuottajansa menevät yöksi majataloon. Sen omistaa suloinen vanha juutalaispariskunta. Asian tajuaminen tietenkin säikäyttää Boratin.
Mutta mikä tässä on hauskaa, ellei tiedä Cohenin olevan itsekin juutalainen? Eikö hänen temppujensa perusajatus ole juuri siinä, että se paljastaa muiden ennakkoluulot? Miksi sen sijaan näytetään juutalaista näyttelijää, joka näyttelee pelkäävänsä juutalaisia?
Jos katsoja ei tuntisi Borat-hahmon taustoja etukäteen, olisiko tuo kohtaus edes hauska – ja miksi? Onko ylipäätään järkevää odottaa, että elokuvan menisi katsomaan joku, joka ei tunne jutun jujua?

Lue loput Borat-arviostani Kaistalta.

Kaistalla on taas läjä arvioita: Rungen ahdistava Suusta suuhun, ultimaattisen pökäle Snakes on a Plane, maailman paras Totoro, harmillisen kehno Lady in the Water ja turhan kiltti Thank You For Smoking.

Minua kiinnostaisi kuulla mielipiteitä noista arvioista. Onko kielessä mitään tolkkua, mielipiteissä linjakkuutta, sävyssä ylimielisyyttä? Itse leffoja saa käydä haukkumassa Kaistalle, koska lisää kävijöitä ⇒ lisää liksaa (ehkä). Mutta metakritiikki tänne, kiitos.