Archive for the ‘misc’ Category

Larry Davidin sukka

Sitä joutuu välillä miettimään yllättävän paljon sukkia. Esimerkiksi meidän ovessamme roikkuu ovenkahvaan pujotettuna yksinäinen musta sukka. (Oven sisäpuolella, ei sentään käytävään päin. Höhlät.) Sen näkeminen tuntuu päivä päivältä kiusallisemmalta.

Kyseinen sukka ei nimittäin ole meidän.

Kävin päivänä eräänä pesemässä pyykkejä taloyhtiön yhteisessä pyykkituvassa, ja koska edellisen käyttäjän pesuohjelma oli ehtinyt pysähtyä, nostin hänen vaatteensa suoraan kuivuriin.

Ilmeisesti en huomannut yhtä sukkaa, koska vähän myöhemmin se löytyi kuivattavien pinosta. Se pantiin sivuun, tarkoituksena palauttaa sukka oikealle omistajalleen. Edellisen pyykkärin kun pystyi selvittämään varauslistasta.

Mutta jotenkin sukka jäi palauttamatta samana päivänä, ja seuraavana ja… no, nyt se sitten roikkuu ovessa. Ajatus siitä, että pitäisi mennä soittamaan ventovieraan ihmisen ovikelloa ja kertoa, miksi minulla on hänen sukkansa, tuntuu epämukavalta.

Voisiko sen palauttaa postiluukusta? Ei, koska vain hyvin omituiset ihmiset tunkevat vaatteita sisään toisten postiluukuista ilman selitystä.

Voisinko lisensoida elämäni Larry Davidille? Siitä saisi yhden sivujuonen Curb Your Enthusiasm -jaksoon.

Saunamörkö eli kuinka aivoni jallittivat itseään

Taloyhtiömme saunassa – joka esiintyy blogissani nykyään hämmentävän usein, mutta bear with me eli karhutkaa kanssani – on neljä huonetta.

Ensin on pukuhuone, josta pääsee suihkuhuoneeseen, josta pääsee löylyhuoneeseen, josta pääsee vilpolaan. Olennaista tarinani kannalta on se, että saunan lauteilta ei näe koko vilpolaa vaan ainoastaan puolet siitä.

Keksin päivänä eräänä, että olisi erinomainen jekku jäädä oman saunavuoronsa jälkeen piiloon vilpolaan. Ideana olisi istua hipihiljaa paikallaan, kunnes pahaa-aavistamaton saunoja tulisi löylyjen jälkeen vilpolaan ja säikähtäisi hengiltä.

Noh.

Kävi sitten niin, että menin tänään saunaan kahdestaan lapsen kanssa. Purin tavarat, jätin vaatteet pukuhuoneseen, nostin pesuaineet suihkuhuoneeseen, levittelin laudesuojan saunaan ja olin juuri avaamassa vilpolan ovea viedäkseni saunaoluen sinne jemmaan, kun minut valtasi yhtäkkiä selittämätön olo siitä, että oven takana vaanii keppostelija.

Ei siellä ketään ollut, mutta näemmä aivo osaa säikäyttää itse itsensä. Hieno elin, jumalauta.

Ähäkutti

Hävitin matkakortin maanantaina, kun toin lapsen bussilla himaan päiväkodista.

Tiistaina soitin HSL:n löytötavaratoimistoon. Ei ollut mitään.

Tänään soitin uudestaan. Ei mitään.

Sitten soitin Suomen Löytötavaroihin eikä ollut sielläkään. Kehotti soittamaan uusiksi parin päivän päästä, koska tavaroita tulee 2–6 päivän viiveellä.

Tuumasin että pakko kuitenkin huomenna ostaa uusi kortti, koska pakko on reissata ja maksettua kautta menee hukkaan. Eikä se maksa kai kuin vitosen. Harmittaa vaan hävinneen lippukukkaron kohtalo, koska se oli Outin Tampereella minulle antama lahja.

Viisi minuuttia sitten löysin kortin lompakkoineen sängyn alta.

Helsingin liikennekulttuuri vuonna 2015

Iltapäivällä pyöräilin päiväkodista kotiin Kettutiellä Helsingin Herttoniemessä. Ajoin ajoradalla, reilusti oman kaistani keskellä, koska Kettutiellä ei tietääkseni ole kevyen liikenteen väylää tai pyörätietä.

Kuten kuvasta näkyy, kadun toinen puoli on yleensä täynnä pysäköityjä autoja. Olin juuri noilla main, kun punaista Citroen Xsara -henkilöautoa ohjaava herrasmies tööttäsi ja ohitti minut. Epäselväksi jäi, miksi hän halusi tehdä niin. Kenties hän näki vastaantulevien kaistalla kohti tulevan auton ja ajatteli, että minun olisi hyvä antaa hänelle tietä, jotteivät autot kolaroisi.

Tai ehkä hän ei ajatellut asiaa ollenkaan.

Viime viikolla samalla kadulla moottoripyöräilijä ohitti minut risteyksessä ja huusi ohi mennessään jotain keskellä ajamisesta. Epäselväksi jäi, tarkoittiko hän että minun pitäisi ajaa keskemmällä vai pysyä poissa keskeltä kaistaa.

Ehkä hänkään ei ajatellut asiaa.

Tekisi mieleni sanoa näille kanssaliikkujille, ettei Helsingin liikennesuunnittelu ole minun päätettävissäni. En voi ajaa jalkakäytävällä, ellen halua rikkoa lakia ja mahdollisesti törmätä jalankulkijoihin.

En voi ajaa kaistan reunassa, koska jalkakäytävän reunassa on korkea kiveys. Jos tarjoan autoilijoille mahdollisuuden ohittaa minut käyttämällä samaa kaistaa, luon vaaratilanteen jossa tiukan paikan tullen minä ja pyöräni jäämme auton ja kiveyksen väliin. En ole täysin vakuuttunut siitä, että minun pitäisi kantaa harkitsemattoman ohituksen seuraukset.

Ihmiset valittelevat toisinaan autokoulun kakkosvaiheen olevan turhanpäiväistä rahastusta. Minusta tuntuu välillä, että kaikkien tienkäyttäjien olisi hyvä käydä vaikka kymmenen vuoden välein kertaamassa liikennesäännöt ja opetella huomaavaisuutta itse kutakin kohtaan.

Tosin oma ajokorttini on viime vuosituhannelta, joten olisin ilmeisesti ensimmäisten kertaajien joukossa. Se voisi olla ihan hyvä ajatus.

Avainmysteeri syvenee

Kun kerroin mystisestä avaintapauksesta internetille, internet nauroi minulle. Onneksi olen rautainen ammattilainen enkä ottanut sitä henkilökohtaisesti.

Kun vein tänään roskia, huomasin alakerran ilmoitustaululla seuraavan lapun:

Minähä sanoin että siinä oli jotain hämärää!

Tosin tämä syventää mysteeriä entisestään: miten on mahdollista, että pääsin jollain avaimella — oletettavasti omallani — saunaan, jos lapun perusteella siihen tarvittaisiin uusi erillinen saunan avain?

Avainmysteeri

Listataan faktat.

Kun lähdin eilen illalla blogi awardsi gaalaan, nappasin avainnipusta mukaan vain kotiavaimen. Palattuani kotiin ihmisten aikoihin™ pujotin avaimen takaisin kavereidensa seuraan. Olkoon tämä nimeltään Nippu A.

Vein päivällä pyykkiä taloyhtiön yhteiseen pyykkitupaan. Siihen tarvitaan erillinen avain, joka roikkuu toisessa avainnipussa. Se on Nippu B. Otin siis mukaan molemmat, kotiavaimen ja pyykkiavaimen. Kaikki ovet aukesivat ihan niin kuin pitää.

Sekä Nippu A:n että Nippu B:n avaimet näyttävät pikaisesti tarkasteltuna samalta.

Illalla menimme saunavuorolle, mutta silloin iski tenkkapoo. Saunan avain on samassa nipussa pyykkituvan avaimen kanssa, mutta saunan ovi ei auennut. Varmistin käyttäväni oikeaa avainta testaamalla, saanko pyykkituvan oven auki. Se onnistui.

Soitin sitten huoltomiehelle ja kuvailin tilanteen. Hän kysyi, käytinkö varmasti oikeaa avainta. Juu, vastasin, ja oikein vielä varmistin asian testaamalla uusiksi Nippu B:n molempia avaimia.

Nokkela lukija arvaa tässä vaiheessa, mitä seuraavaksi tapahtui.

Olimme jo luovuttamassa, mutta kokeilin kuitenkin vielä ronklata saunan lukkoa Nippu A:n avaimella. Ovi aukesi.

Sitten spekuloidaan.

Miten olen saanut Nippu B:stä siirrettyä avaimen Nippuun A? Sen on täytynyt tapahtua vasta sen jälkeen, kun tulin yöllä kotiin.

Kuitenkin pääsin päivällä pyykkireissulta takaisin kotiin käyttämällä Nipun A avainta. Lisäksi olen lähes varma, etten ole siirtänyt avaimia nipusta toiseen kuin kerran eli aamuyöllä.

Mitä ihmettä oikein tapahtui?

Elämäni on tarina, eikö kaikkien muka ole?

Jos minun pitäisi esittää jonkinlainen ihmisyyden suuri yhtenäisteoria, se kuuluisi osapuilleen näin: ”Olemme eläimiä, jotka täydentävät aukkoja kokemuksissaan.”

Se pätee kaikilla tasoilla. Näköhavainto tuntuu jatkuvalta, vaikka ei sitä varsinaisesti ole. Elämä tuntuu kertomukselta, jossa vuosia sitten tapahtunut asia A tuntuu johtaneen nykyhetkessä tilanteeseen B.

Kuulemma kaikki eivät koe samoin. Aeonin raflaavasti otsikoidun (”The dangerous idea that life is a story”) jutun mukaan humanistisilla aloilla ja psykoterapiassa laajalle levinnyt elämä on narratiivi -idea on nimenomaan sitä: idea, joka on vallannut alaa muilta.

Se on hämmentävää, koska luulin että taipumus nähdä peräkkäisten asioiden välillä syy-seuraus-yhteyksiä ei ole valinta, vaan meihin hyvin syvälle sisäänrakennettu ominaisuus. Olin kaiketi väärässä.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, miten tällaiset ei-tarinalliset ihmiset kokevat maailman noin yleensä. Onko se vain sarja irrallisia tapahtumia, jotka eivät muodosta minkäänlaista käsitteellistä kokonaisuutta?

Toisaalta tämä selittäisi ainakin jossain määrin intoni harjoittaa itseanalyysiä ja metakeskustelua. Jos kerran elämän kokee tarinana — mutta huom: tarinana, jonka voi tulkita vasta jälkikäteen — ja toisaalta on tietoinen siitä, että kertomus muodostuu automaattisesti ja sille annetut merkitykset eivät ole ainoita mahdollisia, voi tapahtumille hakea vaihtoehtoisia tulkintoja.

En ole varma, ymmärränkö edes itse tuota edellistä lausetta.

Samalla kyseinen ilmiö selittäisi sen, miksi tykkään jemmata vanhoja viestejä ja muita muistoja. Ne ovat potentiaalisia virstanpylväitä, jotka saavat uuden tarinallisen merkityksen aina tilanteen muuttuessa. Niin kuin vaikka se, että tietyn työkeikan missaaminen harmittaa, kunnes siltä vapautuneena aikana ehtiikin tehdä jonkun toisen keikan. Uhkasta mahdollisuus ja muita nahistuneita kliseitä. Kertomus siitä muodostuu, ei mahda mitään.

Mutta siis joo. Haluaisin oikein paljon kuulla sellaisista ihmisistä, joiden elämä ei näyttäydy narratiivina. Kertokaa millaista se on. Valistakaa minua.

Minäkö muka vekotinnörtti? Enkä!

Internetissä puhuttiin, että olen kuulemma teknologian ja uusien vimpaimien perään. Närkästyin välittömästi, sillä se ei täsmää sitten laisinkaan omakuvani kanssa. Kirjoitan kyllä aiheesta, mutta pitkälti siksi, että keikkaa riittää ja tajuan siitä jotain.

Minähän haluan käyttää aikani kaikkeen muuhun kuin laitteiden virittelyyn. Okei, myönnetään että tykkään optimaalisesti toimivista järjestelmistä, jotka esimerkiksi hoitavat viisi asiaa yhdellä napinpainalluksella. Ja toki sellaisen rakentelu saattaa viedä pari minuuttia tai tunnin tai vuorokausia, mutta eipä nyt ajauduta sivuraiteille.

(Muistaakseni veljenpojat luonnehtivat joskus Roope-setää niin, että hän ei säästä kustannuksissa säästääkseen kustannuksissa.)

Oikeasti tykkään kirjoittaa juttuja siitä, miten ihmiset toilailevat teknologian kanssa ja millaisia kulttuurisia ilmiöitä sen ympärille syntyy. Löysin sattumalta taannoisen Nyt-liitteeseen kirjoittamani selfie-jutun ja olin jälkiviisaasti sitä mieltä, ettei se ole aivan kelvoton.

Että jos tuollaisia pääsee tekemään jatkossakin aina välillä, niin hyvin ovat asiat.

Irtohuomioita mökkeilystä

Asioita, jotka eivät varsinaisesti liity mitenkään toisiinsa:

Mökkielämä tarjoaa tiettyjä liennytyksiä sosiaalisiin normeihin. Silti aamuinen asu (lätsä, takki, bokserit, sandaalit) tuntui irvokkaalta, vaikka kukaan ihminen ollut näkemässä.
Tukevasti Ilmassa -ohjelmassa esitetyn määritelmän mukaan mökillä on hyväksyttävää käyttää teknologiaa, joka on koteihin levinnyttä laitekantaa yhden sukupolven jäljessä. Nykyään mökeillä voi silti olla digitelkkareita, tallentavia bokseja ja induktiolevyjä. Toveri J esitti lisämääritelmän, jonka mukaan mökille on hyväksyttävää tuoda laitteita, jotka joku muu on jo hylännyt. Täten — koska kodinelektroniikan kehitys on hidastunut mutta tuotevalikoimia uudistetaan pinnallisesti vähän väliä — mökille riittää jos jonkinlaista vimputinta.
Saunan suunnitelleelle Honkarakenteen insinöörille pitäisi myöntää design-palkinto, sillä lauteiden lautojen leveys ja välistys oli sellainen, että paikasta riippumatta perskannikka valahti niiden väliin kuin löysä pullataikina.

Modernin muuton ominaispiirteitä

Asioita joita olen tehnyt muuton jälkeen:

Postasin Instagramiin kuvia muuttolaatikosta löytyneistä hauskoista kirjoista.
En jaksanut vetää antennikaapelia toiseen huoneeseen television luokse, vaan tökkäsin Chromecastin töllön kylkeen. Broadcasting on niin 1900-lukua.
Etsin Facebookista paikallisen kirppariryhmän ja liityin siihen.

Older Entries Newer Entries