(Onpa rasittavaa kirjoittaa me-muodossa. Yyyh.)
He ovat vain harmillisesti päättäneet valita ikäluokan ikoniksi Oregon Trailin, joka on Suomessa tuntematon peli.
Mielestäni parempi määre olisi Commodore 64 -sukupolvi. Siinäpä vekotin, joka yhdisti suomalaisia protonörttejä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Nintendot ja Segat ovat jo hieman myöhempää kamaa.
Ja joo, tämä aihe on yksi pakkomielteistäni, kuten sukupolvikokemuskoneesta voi päätellä.
Hotelliaamiainen, 2. päivä: Kriittisen jatkon paikka. Silloin kykenee ensimmäistä kertaa arvioimaan, miten aamiainen toimii omillaan, ilman ensijärkytystä
Hotelliaamiainen, 3. päivä: Potentiaalinen pettymys. Juuri kun oli alkanut tottua rytmiin, jokin muuttuu. Kenties työvuorossa on toinen kokki, kenties myöhästymisen takia tarjottimet ovat puolityhjiä.
Hotelliaamiainen, 4. päivä: Turtumus. Aina tätä samaa. Taas rasvaista juustoa ja itse puristettua appelsiinimehua. Eikö sitä voisi saada suoraan purkista ja säilöyttynä? Taustalla soi easy listening -versio Final Countdownista.
Ensimmäinen ostamani asunto.
Paikka, josta lähdettiin Kätilöopistolle odottamaan ensimmäisen lapsen syntymää.
Paikka, josta kannoin vaikeroivan kissan kopissa lopetettavaksi Viikkiin.
Paikka, jonka remontin aikana yritin syödä lähipitserian kaikki annokset läpi aakkosjärjestyksessä.
Paikka, jossa totesin lautalattian hiomisen olevan turhauttavaa puuhaa.
Paikka, jossa melkein sain kaiuttimen piuhat kiinnitettyä seinään neljässä vuodessa (noh, takakaiuttimet ainakin).
Paikka, jossa olen asunut pidempään kuin missään muualla Helsingissä eli paikka, jonka identiteetti roikkuu minussa vielä tovin.
Ensimmäinen myymäni asunto.
Testin kesto : 1 minuuttia
Nettonopeus: 526 merkkiä minuutissa(105 WPM)
Tarkkuus: 99%
Bruttonopeus: 531 merkkiä minuutissaOnneksi olkoon, olet keskivertoa nopeampi kirjoittaja!
Kerran kävi niin, että pääsin seuraamaan vierestä, kun Oskari Onninen paukutti menemään näppäimistöllä. Tahti oli aivan hurja, vielä nopeampi kuin minulla. Mutta tilanne ei ole kovin paha, jos vain yksi tuntemani henkilö pieksää minut tässä lajissa.
***
Päivällä näin, kun nuorisolaissukupolven edustaja näpytteli kahdella peukalolla älypuhelimen kosketusnäyttöä. Tajusin, etten koskaan yllä samanlaiseen vauhtiin, sillä olen mekaanisen qwerty-järjestelmän uhri.
Nyt tunnen oloni pieneksi ja mitättömäksi, mikä on kaltaiselleni möhikselle ihan oikein.
2. – 3. 5.
Alussa olin metallisen oloisessa rakennuksessa, pilvenpiirtäjässä tai varastotalossa. Jossain sen yläkerroksissa oli huone, jossa pidettiin oikeudenkäynti. Olin siinä mukana, tosin en syytettynä, asianajana tai tuomarina, mutta kenties jutun alullepanijana, siis ilmiantajana. Joka tapauksessa tiesin, että todistajanpöntössä istuva mies oli alien, muukalainen ulkoavaruudesta joka vain näytti ihmiseltä. Hän hallitsi kaikkia muita paikallaolijoita, ja minä olin ainoa joka tiesi sen. Se ei kuitenkaan ollut oikeudenkäynnin aiheena. Ihmiset olivat jonkinlaisessa zombie-tilassa, jossa muukalainen piti heitä syöttämällä heille jugurtin näköistä mömmöä. Kaikki vain hymyilivät ja heidän silmänsä olivat laajentuneet.
Yhtäkkiä muukalainen käski tuomaria ampumaan minut. Onneksi tuomari liikkui lumotussa tilassaan niin hitaasti, että ehdin väistämään, tai sitten hänen revolverinsa rulla oli osittain tyhjä. Joka tapauksessa jotain tapahtui, ja seuraavaksi muistan hakanneeni avaruusmuukalaisen päätä pöytään. Se hajosi ja muuttui vihreäksi limasotkuksi etupuoleltaan, ja ihmiset alkoivat kai herätä hiukkasen transsistaan, ja jatkoin alienin pään hakkaamista pöytään. Lopulta kaikki lähtivät juoksemaan ulos huoneesta, joka oli ilmeisesti räjähtämässä tai muuten vain muuttumassa vaaralliseksi. Yksi ihminen oli kerännyt alienista tullutta vihreää mömmöä pesuastiaan ja kantoi sitä kuin suurinta aarrettaan. Samalla vihreällä mömmöllä muukalainen oli pitänyt ihmisiä vallassaan.
Seuraavaksi muistan jahdanneeni kalanpyrstöistä naista, muukalainen hänkin, tilassa joka oli täynnä metallisia rakennuspalkkeja ja vettä. Tästä kohdasta minulla on todella hämärät muistot. Se vaikutti enemmän elokuvan trailerilta kuin ehjältä tarinalta.
Sitten päästiin varsinaiseen uneen. Olin pioneerileirillä Hansholmin saaressa Helsingin edustalla. Vaikka paikka ei näyttänytkään yhtään oikealta Hanskalta, tiesin sen olevan se. Leikimme siellä piirileikkejä, ja kaikki ihmiset olivat uskomattoman ilkeitä ja pahansuopia. Kukaan ei kysynyt minua mukaan leikissä, ihmiset tiuskivat minulle ja eräs pikkulapsi valehteli minun tehneen jotain ilkeää. Olin jo vihoissani silloin ja lapsen valheellinen kantelu oli viimeinen pisara.
Otin pojasta niska-perse-otteen ja lähdin kantamaan häntä kurinpalautukseen ohjaajien luo. Kesken matkan tuo ala-asteikäinen poika alkoi itkemään, ja minulle tuli siitä paha olo. Nostin pojan syliini ja lähdin juoksemaan kohti asuintelttoja, koska halusin viedä hänet äitinsä luo. Olin jo lähes teltoilla, kun huomasin äidin juoksevan perässäni. Jäin odottamaan ja kun hän sai meidät kiinni, annoin pojan huolestuneelle äidille. Tämä epäili vähän tarkoitusperiäni, mutta otti lapsensa ja meni pois.
Menin takaisin piiriin. Nyt siellä laulettiin jostain Chaplinin elokuvasta tuttua kappaletta, joka kyllä kuullosti We’ll Meet Againilta, Dr. Strangelovesta siis. Laulua johti venäläisessä sotilasasussa oleva keski-ikäinen mies, joka vaikutti olevan humalassa. Hän heilui kapelimestarina silmät kiinni, ja välillä lähes löi ihmisiä jotka alkoivat laulaa väärässä kohdassa. Se oli huvittavaa, sillä kukaan ei osannut sanoja, mutta se ei tuntunut miestä harmittavan, vain se jos joku avasi suunsa väärässä vaiheessa. Vieressäni ringissä heilui pitkätukkainen nainen, joka poltti minua vahingossa vasempaan reiteen pikkusikarilla.
Yhdessä vaiheessa se sama pikkupoika tuli viereeni. Hänellä oli mukanaan niin iso järjestelmäkamera, ettei se pysynyt hänellä edes suorassa käsissä. Poika alkoi itkeä kun kuvien ottaminen ei meinannut onnistua, mutta minua pikkuihmisen kova yritys hellytti ja hymyilin hänelle ja sanoin ”hyviä kuvia otit”. Hän piristyi siitä vähän, ei alkanut hymyillä mutta suu ei ollut enää mutrussa eikä kyyneliä valunut. Sitten pojan äiti tuli paikalle ja hymyili minulle, kun näki minun piristävää poikaa. Siitä tuli hyvä olo.
Laulu loppui, ja huomasin piirin keskellä olevan alastomia ja puolialastomia miehiä ja naisia kiemurtelemassa päällekkäin, siis aivan kuin jollain festivaalilla. Kapellimestari-uniformumies alkoi suihkuttaa sampanjaa heidän päälleen, ja yhä useampi loikkasi keskellä olevaan pinoon.
Mutta jos maksan vedestä 50 senttiä, enkö silloin juuri muutu asiakkaaksi, jolle siis ostoksen pitäisi olla ilmainen? Voiko tällaisessa tapauksessa pyytää rahat takaisin? Pitäisikö liikkeenharjoittajat velvoittaa opiskelemaan lauselogiikan perusteet ennen lappujen kirjoittelemista?
En koskenut veteen. Söin jäätelön.
Nyt tuijotetaan Facebook-päivityksen saamien kommenttien (ei tykkäysten) määrää.
(Piti korjata otsikko, kun internet kävi huomauttelemaan.)
Yleensä asia esitetään niin, että klassisen taiteen** nautiskelu on helpompaa, koska siinä voi aina keskittyä taitoon, kun taas modernischmodernin kanssa pitäisi ihailla ajatusta.
Vaan entäs jos hermostumisen syy on siinä, millaisia asioita ne mahdollistavat ja tekevät mahdottomiksi? Jos kyse on taidosta, on edes teoriassa mahdollista kehittyä yhtä hyväksi tai paremmaksi kuin Suuret Muinaiset ja siten osallistua taiteen tekemiseen.
Mutta jos kyse on siitä, kuka ehti tehdä ensimmäisenä jotain, on teoriassakin mahdotonta hypätä kelkan kyytin. Voin raijata Kiasmaan vaikka kuinka monta urinaalia, mutta Duchampin pönttö – tai sen kopio, miten sen nyt ottaa – oli museossa ensin eikä taideteollani enää voi olla samanlaista vaikutusta. (Sillä voi olla toisenlainen vaikutus, mutta se ei kuulu tähän blogaukseen.)
*Löyhä ja epätarkka termi, sisältää tässä tapauksessa suunnilleen kaiken jostain 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin.
**Toinen löyhä termi. Keskity asiaan!