Sisältö: Kurssilla modernia lähestytään tragediana. Yhteiskunnan modernisoituminen on tuottanut materiaaliset ja kulttuuriset edellytykset yksilöllisyyden täydellistymiselle. Esimerkiksi useat teknologiset kehitysaskeleet mahdollistavat ihmisille entistä helpomman ja huolettomamman elämän ja samalla ne antavat panoksensa myös laaja-alaiselle älylliselle kehitykselle. Toisaalta ihmiskunta muuttuu yhä syvemmässä mielessä yksiulotteiseksi kulttuurissa, jossa jopa aikaa säädellään yhä pienempää yksityiskohtaa myöden. Tämän lisäksi globalisaatio on johtanut kolmansien maiden selkeään riistoon ja on hiljalleen ajanut yhteisen maailmamme ekologisen ja sosiaalisen katastrofin partaalle. Aikaamme kuvaa tosiasiallisuus, ihmisten ja instituutioiden lyhytnäköisyys, reifikaatio, yhteiskunnan vieraantuminen ja annettua hetkeä ylläpitävä politiikka. Tällaisessa maailmassa tarvitsemme toivoa ja lupausta jostakin muusta kuin mikä on meille annettuna. Kulttuurissamme on tarjolla ainoana varteenotettavana ja järjellisenä ratkaisuna realismi maailman, yhteiskunnan ja yksilöiden välisien suhteiden tarkasteluun. Teoreettinen työ, joka tavoittelee annetun ylittävää perspektiiviä, on kytkeytynyt menneen ja alati läsnä olevan kärsimyksen muistamiseen ja kykyymme surra sekä yksilöinä että kulttuureina. Kurssilla lähestytään näitä teemoja tarkastelemalla länsimaisen sivilisaation suuria ja pieniä tragedioita lähimenneisyydessämme ja nykyisyydessämme. Tarkasteltavana olevia käsitteitä ovat muun muassa byrokratisoituminen, yksilöllisyys, subjektiivisuus, toivo/epätoivo, vapaus ja syyllisyys.

FILC/L Modernin tragedia ja länsimainen ajattelu, 1.0 ov, Jyväskylän yliopisto

Jos on olemassa henkisesti rasittavampi tehtävä kuin työhakemusten kirjoittaminen, en tahdo tietää siitä. Itsekriitikin pitää yhdistyä saumattomasti itsekehuun, pitää esitellä osaamistaan mutta olla silti rehti. Pitää etsiä juttunäytteitä ja pitää kaivaa muistilokeroista erityisosaamista.

Jos ryhdyn isona yrittäjäksi, se johtuu siitä, etten tahdo enää kirjoittaa työhakemuksia.

Tein eilen vatsalihasliikkeitä luultavasti ensimmäisen kerran tällä vuosituhannella. Määrä ei ollut kovin miehekäs, kenties noin tusina tai enintään tiu. Tänään kivistää vatsaa niin pirusti, että hyvä kun pääsee makuulle sohvalle.

Kissanhiekka on pakattu, mutta mirri itse loikoilee vielä sohvalla. Olen viettänyt aamupäivän (tai oikeammin ilta-) keräillen sähköpostin bcc-kenttään ihmisiä, joille aion joulutervehdyksen lähettää. Vielä ei ole aika blogin vuotuiselle itsereflektiolle, mutta lähellä sekin on.

Jääkaappi on jo tyhjänpuoleinen, sillä seuraavien päivien ajan ravitsemuksesta huolehtii Mannisen residenssi tuolla muutaman kymmenen kilometriä pohjoisemmassa. Jyväskylä saa viettää jessepäivät kaikessa rauhassa ilman minua, sillä kinkku menee tämän pojan kirjoissa helposti henkisen helpotuksen ohitse.

Siihen asti, hyvä lukija, mainiota joulua.

Otsikko hämää. Oikeastaan puhe on ainoasta jouluvalmistelusta, joka ei rasita suunnattomasti, ja se on tämä:

Tykkään kihertää pakettinarua.

Siis se vaihe, joka seuraa sen jälkeen, kun lahja (vaivalloisen etsimisprosessin jälkeen valittu) on lopulta saatu papereihin — jotka loppuvat aina kesken, rypistyvät ja repeävät — ja nirunaru — joka lipsahtaa pois tai ei mene solmuun — on vedetty sen ympärille koristeeksi. Sitten otetaan sakset, avataan ne, ja vedetään naru sormenpään ja saksenterän välistä. Kun siitä päästää irti, menee nuora kätsysti kiekuroille.

Luulen, että affektioni voidaan jakaa kolmeen elementtiin. Ensinnäkin on helpotus siitä, että ko. lahjan paketointi on ohi. Toisekseen on pikkulapsen riemu siitä, että saa käpälöidä avoimia saksia. (Jotenkin se tuntuu vaarallisemmalta kuin saksilla leikkaaminen.) Kolmannekseen on ilo kiharasta.

Kyllä, olen nyt saanut kaikki lahjat paketoitua ja kiharrettua.

Kun löllöttää kolme päivää sohvalla, koska nenästä valuu räkää kuin Viktorian putouksista vettä, huomaa erinäisiä asioita.

Ensinnäkin jatkuva väsymys aiheuttaa — paradoksaalisesti — yletöntä pirteyttä. Öisin ei meinaa tulla nukkumatilta sammutuskehoitusta sitten millään, sillä koko päivän kestänyt lötköttely ei erityisemmin rasita.

Toisekseen minua ahdistaa se, että kuume ei nouse. Ei nouse yli 36,7:n, vaikka kallossa tunnuttaisiin taottavan uutta Mahtisormusta. Itse asiassa kahden ensimmäisen päivän ajan lämpöni oli alle 36 Celsius-astetta. Mikä sairaus se sellainen on, joka ei nostata kuumetta? Ei sellaisen varjolla ilkeäisi jäädä edes pois töistä.

Kolmas ja ainoa hyvä puoli on se, että kun sairaus sattui näin joulun alla, avautui samalla mahdollisuus plärätä läpi Kuninkaan paluun DVD-julkaisun ekstrat. Seitsemisen tuntia kuluu melko nopiasti, kun klikkaa ”Play all” ja vetää peittoa vähän nenän päälle.

Ison meren tuolla puolen yksi Sulopuisto pelaa golfia ja toinen näyttelee.

Meinasin eilen tai toissapäivänä kirjoittaa, että minulla on nyt 700 DVD-levyä. Nyt se olisikin jo myöhäistä, sillä tällä hetkellä levyjä on 705. (Muistelin ensin, että niitä olisi 703, mutta sekin oli vanhaa tietoa.) Lisäksi maailman postilaitokset käpälöivät parhaillaan kymmenkuntaa minulle aikanaan saapuvaa levyä, ja muutamasta joulujulkaisusta on ennakkotilaukset sisässä.

Kaikkiaan tuohon levymäärään sisältyy vajaat 500 elokuvaa ja jokunen tv-sarja. Jos katsoisi kaikki nuo putkeen, pitäisi töllön edessä viettää melkein kaksi kuukautta. Tällä hetkellä paras suunnitelmani onkin se, että valmistun työttömäksi ja vietän puolisen vuotta katsoen elokuvia. Sen jälkeen voisi harkita jotain ei-vegetointia.

Perimmäisenä pointtina tässä oli se, että leffojen keräily on päässyt käsistä. Tuntuu, että mihinkään ei ole aikaa. Omituista se on siksi, että tänä syksynä minulla on ollut ainoastaan kaksi kielikurssia, yksi luentosarja ja graduseminaari opintopuolta rasittamassa. Töissä olen ollut kesän jälkeen yhteensä noin viikon verran, eikä freejuttujakaan ole tullut kovin paljon kynäiltyä. En harrasta yhtään mitään urheilullista tahi kulturellia, mutta silti minulla on koko ajan kiire. En ymmärrä.

Kun on monta rautaa tulessa, jää jokainen niistä takomatta. Gradu seisoo edelleen taustalueskeluvaiheessa, Jylkkäriin tulevat jutut ovat yhtä kirjoittamattomia kuin kaksi viikkoa sitten, huominen japanin koe tulee olemaan silkkaa itkua ja hampaidenkiristelyä. Jos nyt jotain positiivista tästä pitää etsiä, niin syksy on ollut vallan mukavaa aikaa, sellaisella syntisen syyllisellä tavalla mukavaa — ”pitäisi kai opiskella, mutta menenpä pelaamaan Puerto Ricoa”.

Miten tästä eteenpäin?