Äärimmäisen nokkela otsikko kertoo, että Transformers-elokuvan arvio löytyy Kaistalta ja että minä suuntaan tästä kohti Tanskanmaata, jossa kuulemma taivaalta tulee vettä Raamatullisissa mittakaavoissa.

Edit 24.5.2007: Hesarin ja NYTimesin arviolinkit lisätty.

Pirates of the Caribbean: Maailman laidalla arvioituna Kaistalla. Tiivistettynä: parempi kuin kakkonen. Alussa hauskaa, lopussa huimaa äksöniä ja välissä litrakaupalla tervaa. Ei jäänyt kuitenkaan niin paha olo kuin vaikka Hämyri kolmosesta.

(Naputtelen tätä itse asiassa elokuvateatterin aulassa läppärillä, koska maakunnan köyhille ei ollut tarjolla pressinäytöksiä. So it goes.)

Muita arvioita: Nyt (Millainen on hauskaksi tarkoitettu toimintaseikkailu, jossa suurimman osan ajasta vain heitetään sekavaa läppää? Aivan oikein, TYLSÄ!), NY Times (Even so, if the story is to continue, its creators will need more than Jack’s limp wrists and Will’s limp resolve. In the prophetic words of Barbossa, ”There’s never a guarantee of comin’ back, but passin’ on — that’s certain.”).

Arto Pajukallio luonnehti Kuningatar Kristiinaa Nyt-liitteessä näin:

Suuri Greta Garbo yhdessä parhaimmista elokuvistaan.

Perässä oli tällainen:

Leffan eka puolikas meni hihitellessä reippaasti ylinäytteleville ihmisille ja valtavalle dialogille, joka ei tunnu mahtuvan kenenkään suuhun. Visuaalisesta ilmeestä merkillepantavaa oli se, että leffan leikkaustahti oli rauhallinen – ei siis hidas – ja siinä käytettiin laajempia kuvia kuin nykyään. Lähikset ja vastakuvat puuttuivat lähes kokonaan. Valaistus ei tavoitellut minkäänlaista realismia. Niin, ja Tukholman ulkopuolella on vuoristo.

Mutta suunnilleen tunnin jälkeen 1930-lukulaiseen näyttelemiseen oli jo ehtinyt tottua. (Tai sitten se johtui lämpimistä voileivistä, joiden syöminen vaati keskittymistä.) Leffan teemat yksilön alistumisesta itseään suuremmille voimille olivat ihan kiinnostavia, vaikka ne olisi voinut esittää hienovaraisemmin. Huumoria oli niin tahallisena kuin tahattomanakin. Tietämykseni 1930-luvun Hollywood-tuotannosta on sikäli surkea, etten osaa yhtään hahmottaa, millainen teos Kuningatar Kristiina oli aikalaisiinsa verrattuna.

Jos harrastaisin tähtiä, antaisin niitä kolme.

* * *

Varsinaisesti minua kuitenkin kiinnostaa tämä: mitä kertoo Arto Pajukallion mausta se, että hän piti tätä erittäin hienona elokuvana? Voisin hyväksyä väitteen, jonka mukaan Kuningatar Kristiina olisi merkittävä elokuva, kun otetaan sen valmistumisen ajankohta huomioon jne. Mutta en ymmärrä, miten tällainen pøkkeløinti voi olla kenenkään mielestä nautittavaa. Leffana tämä on aivan eri tasolta kuin joku Casablanca (=koneiston huippusuoritus) tai Citizen Kane (=musta joutsen).

Voisiko olla niin, että Nytin elokuvakriitikko olisi antanut tälle viisi tähteä jonkinlaisena mielenosoituksena kanavien elokuvaslotit täyttäviä uudempia roskaelokuvia kohtaan? Onko taustalla 1950-luvun Ranskasta imetty kulttuuriperimä, jonka mukaan 1930-luvun Hollywood teki tosi, tosi hienoja leffoja? Vai mikä hitto selittää moisen hehkutuksen?

Alpha Dog tuntuu alkavan vasta puolen tunnin kohdalla. Siinä vaiheessa nimittäin ruutuun ilmestyy pahaenteinen ”silminnäkijä 1” -teksti. Ja päähenkilöt vaihtuvat. Ja leffan teema. Kiinnostavinta leffassa on sen esittelemä valley girl ja wigger -elämäntyyli, vähiten kiinnostavaa itse elokuva. Narratiivin väliin tungetut muka-faktuaaliset haastattelut eivät tuo lisäarvoa, rikkovatpa vain leffan rytmiä. Löysäilevän alun lisäksi elokuvasta löytyy löysäilevä loppu – luulin leffan loppuvan varttia ennen kuin se oikeasti teki niin.

Lindholm oli oikeassa: The Siege on erinomainen tutkielma terrorismista ja sen vaikutuksista länsimaiseen elämäntyyliin. Agentuurit tappelevat, motiivit ovat sekavat, viranomaisten vastatoimet hankaloittavat viattomien elämää jne. Heikointa elokuvassa on oikeastaan sen viimeinen viisitoistaminuuttinen, jolloin koko homma rutistuu muutaman yksilön väliseksi kamppailuksi. Jos moisen tyylirikon on valmis kestämään, kyseessä on erittäin katsottava pätkä. (Elokuvaan sinänsä liittymättömänä ekstrabonuksena myönnän leffan esittäneelle MTV3:lle paskapisteen, koska leffa oli cropattu alkuperäisestä 2,35:1-kuvasuhteesta laajakuvatelkkarin nätisti täyttävään 1,77:1:een. Buu.)

Ymmärsinkö oikein, että vaikka Eläville ja kuolleille on ihan perhanan surullinen elokuva, lopussa taivas kuitenkin sinertää? Hannu-Pekka Björkman on aivan jumalattoman hyvä tässä, eikä Katja Kukkolassakaan mitään vikaa ole. Leffasta välittyy se, että taustalla ovat tositapahtumat, sillä vanhempien itsesyytökset laukeavat niin pienistä asioista, ettei niitä voisi keksiä.

Ennen katsomista luulin, että The 40 Year Old Virgin olisi American Pie -tyylinen ällökomedia, mutta sehän ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Kyseessä on melkeinpä suorana draamana toteutettu vakavahenkinen komedia, jollei muutamia pissa- ja oksennusvitsejä oteta lukuun. (Minusta ne eivät istuneet ollenkaan muuhun leffaan.) Steve Carrell on hauska, Catherine Keener ihana ja Outi tunsi niin paljon myötähäpeää, ettei välillä pystynyt katsomaan. Meikä diggas.

Häiden jälkeen, Shooter, Spider-Man 3 ja Verisempi viikonloppu on arvioitu Kaistalla.

Sunshine on aika hauska esitys Danny Boyleltä. Ei siis ha-ha-hauska, ellei ole teatterissa fyysikon kanssa, sillä Sunshinen ”tiede” saa fyysikon pään räjähtämään, ja se saattaisi olla hauskaa. Saattaisi. Joka tapauksessa Sunshinen avut ovat tiukasti esitetyssä jännityksessä, jonka Boyle selvästi hanskaa. Viittaukset 2001:een (ilmalukko, tietokone kuolee) ovat ilmeisiä, Alien tulee mieleen muuten vaan. Kuten toveri sosiologi asian muotoili: Sunshine oli silleen jännä, että kaksi ekaa näytöstä toimivat mainiosti. Horrorin puolelle lipsahtanut kolmas oli taas omituinen. No, ei ehkä omituinen, mutta hyvän setupin jälkeen se oli kyllä latteahko punchline. Kokonaisuus oli silti mainio.

Inland Empire on pitkä ja pelottava. En tiedä, tykkäsinkö elokuvasta, mutta kyllä se vaikutuksen teki. Toisaalta taas onhan siinä ihan saatanasti vain kaikkea sellaista sälää, joka tuntuu täysin käsittämättömältä. Okei, kyseessä on kokonaistaideteos, jonka osasista nillittäminen on kai suunnilleen yhtä tehokasta kuin Mona Lisan nenästä jurputtaminen, mutta jos teatterissa meinaa nukahtaa penkkiin… Yksi katselukerta ei riitä, mutta en tiedä, haluanko nähdä tämän toiseen otteeseen ainakaan kovin pian. Vertailukohtana Eraserhead on osuvin, vaikka tematiikassa on kai jotain samaa Lost Highwayn ja Mulholland Driven kanssa. Dargisin arviota New York Timesissä on kehuttu, eli lue se. Minä en edes osaa yrittää.

Ollakseen Steven Spielbergin elokuva, Sugarland Express on välillä kumman tehottomasti/ei-jännittävästi leikattu. Toisekseen: onkohan Malickin Badlands jonkinlainen kommentti tähän elokuvaan tai genreen (Bonnie & Clyde, vaikkapa) yleisemmin? Malickin elokuva kun ei tunnu ottavan minkäänlaista kantaa rosmojen puolesta tai vastaan, tässä taas selvästi sympatiseerataan päähenkilöitä. Elokuvaan sinänsä liittymättömänä ekstrabonuksena myönnän leffan esittäneelle MTV3:lle paskapisteen, koska leffa oli cropattu alkuperäisestä 2,35:1-kuvasuhteesta laajakuvatelkkarin nätisti täyttävään 1,77:1:een. Buu.

Stay liittyy Impostorin ja Battlefield Earthin jaloon seuraan elokuvana, jossa on saatananmoiset määrät vinoja kuvia. Vaikutus on suunnilleen sama kuin joku innokas idiootti olisi merkinnyt romaanin jokaisen sivun, jokaisen rivin ja jokaisen sanan alleviivaustussilla. Tarina on aika perus-mindfuckia ja dialogi könkeröä. Ei ihme, ettei tästä ole paljon hyvää kuulunut.

Das Leben Der Anderen kieltämättä on melkoinen saippuaooppera, mutta onpahan vain löydetty prameat puitteet saippuaoopperalle. Me katottiin elokuva vähän ennen Berliinin-matkaa, jossa keskustelut isäntämme kanssa ja Stasilandin lukeminen vahvistivat sen, että elokuvan esittämät keinot eivät olleet liioittelua. Leben ei mielestäni ole yhtä hieno elokuva kuin Pan’s Labyrinth, mutta voin ymmärtää, että AMPAS:in jäseniin tyylitelty realismi upposi tyyliteltyä fantasiaa paremmin. Ihan perusteltua on kysyä, olisiko Leben ollut parempi elokuva, jos päähenkilö ei olisi niin tylsän yksiulotteinen hyvis.

Smokin’ Aces sucks ass on so many levels.

Tampereen Night Visionsissa nähty The Abandoned oli maineensa mukainen, eli jännä kummitustarina. En osaa sanoa elokuvasta mitään sen kummempaa, hirmusti pelotti ja sydän jyskäsi.

Koska The Fountain jäi vaille teatterilevitystä Suomessa ja jenkkikritiikit olivat aika laimeita, menin teatteriin (jälleen Night Visions) epäilevin mielin. Vaan turhaanpa huolin. Aronofskyn poika oli koostanut oikein maittavan filmisopan, josta vieläpä puuttuivat edellisissä kokoillan leffoissa maneerin asteelle kasvaneet hypernopeasti leikatut kohtaukset. Kolmessa aikatasossa liikkuva tarina saattaa pohjimmiltaan olla ihan kauheaa tuubaa, mutta koko homma oli kerrottu sen verran epämääräisesti, etten ole yhden katsomiskerran jälkeen varma asiasta. Näyttelijät ovat ookoo, a/v-puoli on tietenkin hervottoman hienossa kunnossa. Enää en epäröi: DVD menee ostoslistalle.