Jos haluaisin tietää, mitä Motown-levy-yhtiössä todellisuudessa tapahtui, lukisin varmaan kirjan. Jos haluan kuulla päteviä pastisseja lafkan biiseistä, katson Dreamgirlsin. Eddie Murphy on hyvässä vedossa, eikä minusta biiseissäkään ole mitään valittamista. Sielu puuttuu, sanoi Tuomo, mutta mitä sekään mistään tietää? Hemmetisti vetävämpi leffa tämä on kuin aborttisikiönä syntynyt Chicago.

The Prestige saa thumbs up -arvion jo siksikin, että se pyyhki kammottavan Batman Beginsin mielestäni. Kahdesta taikurista Bale on joko parempi näyttelijä tai paremmin kirjoitetussa roolissa, sillä Jackmanin hahmo jää kaikesta traagisuudestaan huolimatta kovin etäiseksi.

Little Children: What is it with the doggone narrator? En jaksa, en vaan jaksa. Kai se jonkin sortin ironiaa lopputulokseen lisäsi, toki, mutta oliko kyseessä kannattava vaihtokauppa, jos se saa katsojan kaivamaan silmät päästään? I think not. Rasittavuutta lisää se, että ilman kertojaa kyseessä olisi hieno ihmissuhdedraama, jossa on b-juonen liian siistiä lopetusta lukuunottamatta palikat nätisti paikallaan.

Toisaalta olisi melkoista jeesustelua ajatella, että kriitikko pystyy katsomaan mitä tahansa ja pysymään tahrattomana, kun taas rahvas omaksuu pesusienen lailla elokuvateatterissa nähdyt asenteet. Joten tuskin 300:n näkemisestä mitään haittaa on. Onhan se kaikessa holtittomuudessaan ihan viihdyttävä – täysin idiootti, mutta viihdyttävä. Toisille sekin riittää.

300:n arvio Kaistalla herättää edes vähäsen keskustelua, mikä on kivaa.

Nuori Hannibal kertoo meille, että tri Lecter oli alkujaan oikeastaan natsinmetsästäjä, joka tahtoi vain kostaa perheensä sodassa kokemat vääryydet. Okei, väärintekijät eivät olleet natseja vaan heidän kätyreitään, mutta minusta on silti jotenkin epäilyttävää, että kulinaristinen sarjamurhaajamme rinnastetaan juutalaisiin. Leffassa ei ole tippaakaan trilleriä, sen henkilöhahmot ovat pöhköjä (Hannibalin täti opettaa pojalle samuraitaitoja ilmeisesti siksi, ettei hän keksi muutakaan tekemistä arki-iltoina). Ja miksi ihmeessä hirviön teot pitää legitimoida?

Blood Diamond nosti Lindholmin karvat pystyyn, mutta minusta se oli aika menevää toimintapakkelssia. Se on jännä, siinä on pommeja ja pääosanesittäjät näyttävät tulevan toimeen keskenään. Erityisesti minua piristi se, ettei DiCaprion hahmo flipannut puolia kesken kaiken, vaikka toki ahneen kuoren alta löytyi kultainen sydän. Varoituksen sana: Veritimantti on nimensä alkupuoliskon mukainen – siinä on varsin paljon varsin raakaa väkivaltaa.

Minusta Englantilainen potilas oli elokuvallinen vastine elohopean juomiselle, mutta Cold Mountain taas varsin koskettava pätkä. Breaking & Entering on hyvin näytelty ja ohjattu elokuva, jossa myös Lontoo saa ansaitsemansa roolin. Tällä tarkoitan sitä, että elokuvan tapahtumat tuntuvat liittyvän kaupunkiin orgaanisesti, vaikka eittämättä tarinan voisi siirtää mihin tahansa muuhunkin suurkaupunkiin. B & E:n epäuskottavin pointti oli Willin ja Amiran suhde, joka starttasi aivan liian nopeasti. I didn’t buy it, kuten anglismilainen sanoisi. En ole myöskään ihan varma siitä, oliko leffan lopetus liian siisti.

Night at The Museum on niitä elokuvia, joista on hankala sanoa mitään fiksua. Se on pöhkö, mutta aika viattomalla tavalla pöhkö. Isien ja lapsien välinen yhteydenpito on tärkeää, check. Dinosaurukset on siistejä, check. Kaatuiluhuumoria, check.

Stranger than Fiction herätti kiinnostukseni trailerinsa perusteella. Himpura, ajattelin, onkohan Will Ferrell päätynyt hyvään elokuvaan? Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että StF ei ollutkaan kaufmanilainen metaleffa, vaan aika yksinkertainen ja hyväntahtoinen romcom. Ikään kuin käsikirjoittaja Zach Helm olisi keksinyt todella hyvän koukun, mutta ei oikein tiennyt, miten sitä hyödynnetään kaikkein ilmeisempien vitsien lisäksi. Plus että en tykkää Ferrellistä näyttelijänä. Tomppelius vain korostuu, kun vastapuolena on niinkin ihanan eläväinen ihminen kuin Maggie Gyllenhaal.

Apocalypto sisältää ensimmäisen koskaan näkemäni irtopään näkökulmasta kuvatun kohtauksen. Jep, irtopään POV-shotti. Ei paha. Yhdessä vaiheessa mayat nimittäin uhrailevat porukkaa pyramidin päällä (bingosali oli kai suljettu, joten oli pakko lähteä tappamaan ihmisiä, ettei tylsisty kuoliaaksi), josta päät sitten pomppivat riemukkaasti väkijoukon sekaan. Kamera asettuu hetkiseksi jo kuolleen kaiffarin pään asemaan ja rullaa alas alttarilta. Efekti on hämmentävä. Muuten olen sitä mieltä, että Gibsonin väkivaltafetissi ei tunnu ainakaan laantuvan. Mikä tarkalleen ottaen on perustelu sille, että katsojalle näytetään, kun pantteri syö miehen naaman? Lopun takaa-ajokohtaus on silti ihan hillittömän jännä.

Tallipihan bilehileet on tarinaltaan niin Hollywoodia kuin vain voi: isä, poika, vastuu, kasvaminen, yada yada. Hahmot ovat karrikoituja (siis ulkoasultaan), mikä on tavallaan ristiriidassa yksityiskohtaisten taustojen kanssa, mutta tavallaan myös ymmärrettävä tyylivalinta. Visuaaliset vitsit ovat ajoittain ihan hauskoja, dialogi ei koskaan.

Myös Saraband on tyylitelty, mutta hieman erilaisella tavalla. Teksti – monologit ja dialogit – on teatraalisen paksua, mutta hyvällä tavalla. Tuntuu siltä, että Mr B. taitaa tosiaan osata kirjoittaa. Mainittakoon, etten ole nähnyt Kohtauksia avioliitosta -minisarjaa.

Huomenta kaikki lapset on ruotsalaista tv-laatua. Symmetriset, sommitellut kuvat toivat minulle mieleen Roy Anderssonin, samoin kuin deadpan-tyyli. Ensimmäisen osan iskuun ei aivan enää myöhemmin ylletä, mutta kokonaisuus jää plussan puolelle.

Conflict Tiger oli ensimmäinen Docpointissa näkemäni elokuva. Se esitettiin väärällä kuvasuhteella. Rekonstruktiota aika vapaasti käyttelevä tunnin mittainen pätkä kertoo tiikereistä, jotka kaiken muun ruuan loputtua ovat päässeet ihmislihan makuun. Sisältää ällättäviä kohtauksia.

Toinen docpointti eli Tailor-Made Dreams on niin hauska, että tein ohjaaja Marco Wilmsistä lehtijutun. TV-dokkariksi kyseessä on vieläpä poikkeuksellisen hienon näkäinen tuotos.

Ghosts of Cité Soleil on vähän turhankin musiikkivideosti editoitu elokuva. (Aloin tässä miettiä, että mitä se ”musiikkivideomainen leikkaus” yleensä tarkoittaakaan. Minusta siihen ei nimittäin riitä pelkkä [liian] nopea tahti, vaan olennaista on myös se, että narratiivi on uhrattu hektisen vauhdin alttarilla. Siitä tulee sellainen olo, että elokuvantekijät pelkäävät katsojien kyllästyvän, jos heille ei näytetä koko ajan jotain uutta & kiehtovaa.) Haitilaiset gangsterit rehvastelevat kameralle tekosistaan hämmästyttävän avoimesti. Luulen, että heissä on pieni pala narsistia.

Talvinen matka sai minut toivomaan, että Visa Koiso-Kanttilan seuraava elokuva kertoisi jostain muusta kuin hänen perheestään. Uuden Imagen perusteella näin myös tapahtuu, mikä voi olla ainoastaan hyvä asia.

Turvapaikka on helvetin hyvä. Kannattaa katsoa sen uusinta tai tulla Filkkareille.

A Brief History of Time ei ollut niin iskevä kuin muut näkemäni Morrisit. Sitä paitsi jutun asiasisältö, siis se kosmologinen puoli, taitaa olla vähän viturallaan. Stephen Hawkingin henkilökuvana elokuva menettelee kyllä.

Life in Loops oli aika trippy, mutta tykkäsin aikanaan Kajaaniskatsista enemmän.

Leffat aakkosjärjestyksessä. merkityt ovat päteviä, merkityt erittäin hyviä. Otsikon ’jämä’ tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, etten ehtinyt kirjoittaa näistä aiemmin. Se ei siis kuvaile leffojen laatua.

A Scanner Darklyn paras puoli oli arkisen huume-elämän kuvaaminen. Ja siisti rotoscoping, vaikka taustat tökkivätkin välillä pahasti silmään. Kunnianhimoinen se oli silti. Kirjan lukemisesta on niin pitkä aika, etten osaa sanoa sovituksen onnistumisesta juuta tai jaata.

Babel oli kunnianhimoinen, ehkä liiankin kunnianhimoinen. Sen edeltäjistä Amores Perros tuntui tänä post-Tarantinolaisena aikakautena melko suoraviivaiselta ja 21 Gramsin viehätys oli juonen yhteenpunomisessa. Mutta nyt painopiste on saman tematiikan käsittelyssä ilman risteäviä juonia, mikä tuntuu jotenkin epätyydyttävältä. Onhan Babel komea kuin possu pienenä ja aika hyvin näyteltykin, mutta mitä Pitt ja Blanchett siellä loppujen lopuksi oikein tekivät? Heidän silkka läsnäolonsa heilautti leffan epätasapainoon, koska tyhmänä katsojana kuvittelin, että starboilla olisi isompi painoarvo. Arriaga & Iñárritu eivät enää tee leffoja yhdessä, mikä on sääli/kiinnostavaa.

Casino Royale on paras Bond-leffa koskaan. Se taisi olla myös paras viime vuonna teatterissa näkemäni toimintaelokuva. Erityisesti arvostin alkupuolen parkour-jahtia, jossa tuo jalo laji pantiin arvoiseensa asemaan eli toimintaleffan tempuksi. Franchise reboot oli sinänsä onnistunut, koska kertaakaan mielessä ei käynyt ”miten edellinen Bond olisi tämän tehnyt?” Sight & Soundissa kirjoitettiin, että jos Goldeneye oli vastaus True Liesille, Casino Royale on sitä Bourne-elokuville.

Deja Vu oli näyttävää pamahteluroskaa, joka veti tyhmän juonensa niin umpisolmuun, että aivojeni vasen puolisko halvaantui. Toki se oli ajoittain viihdyttävä, sillä kukapa ei tahtoisi nähdä räjähdyksiä valkokankaalla? Ongelma on lähinnä siinä, että elokuva on täydellisen pöhkö. Asian tiivistää hyvin Deja Vu: The Abridged Script.

Happy Feet (suomiversio) näytti upealta. Musikaaliosuudet olivat hienoja, mutta niitä oli aivan liian vähän. Sen sijaan en ole ihan varma siitä, miten hyvin elokuvan rungon muodostava seikkailujuoni toimi. On toki loogista, ettei kuolemanvakava tutkimusmatkailu tarjoa paljon aihetta lauluun, mutta silti se tuntui minusta tylsältä ratkaisulta.

Kalteva torni on kai Koivusalon paras elokuva. Silti se selittelee liikaa ja on elokuvallisesti kömpelö. Tarina on hyväsydäminen mutta yksinkertainen ja kliseinen. Epäilyttämään jäi myös, että oliko se Pisan kalteva torni niin voimakas visuaalinen metafora, että sitä varten piti päästä ulkomaille asti kuvaamaan? (”Piti päästä”, koska säätiön rahoja jne.) Pakolaistyttöä esittänyt näyttelijä oli muuten tosi hyvä, vaikka vetikin aika itkuskeluroolin.

Marie Antoinette eli Lost in Versailles on tarinana pissiksestä kuninkaallisessa Ranskassa. Kuten arvata saattaa, tarinankerronta on höttöistä sellaisella mukavalla tavalla, joka ärsyttää toisia. Elokuvasta 2/3 tuntuu hyvältä, mutta kun Coppolan on pakko ottaa kantaa historialliseen todellisuuteen ja Antoinetten, kröhöm, yt-neuvotteluihin ote kirpoaa. Silti: Lance Acordin kuvakieli tarjoaa elokuvalle jämptin kehyksen. Niin kauan kuin Marie on hovin vanki, kamera pysyy jalustalla ja rajaukset ovat staattisia sekä usein symmetrisiä. Kun hän pääsee irti, kamerakin vapautuu. Sama homma musiikin kanssa. Klasari korostaa hallitsijan jäykkää meininkiä, kasari teinitytön mielihaluja ja kuninkaallisen rajatonta valtaa.

Network toimi hemmetin hyvin. Lievästi teatraalista dialogia (okei, ei-ihan-kauhean lievästi), karismaattista ylinäyttelyä ja yhteiskunnallisesti kantaaottava aihe. Plussaa tietenkin joukkoviestinnän maailmassa haahuilusta ja toimittajien käyttämisestä sankareina. Ja miten mahtava repliikki lopussa: Hän oli ensimmäinen ihminen, joka tapettiin huonojen katsojalukujen takia, jossa voisi olla presuppositiona, ettei hän suinkaan ollut viimeinen. Suosittelemme.

Pan’s Labyrinth on kaunis ja pelottava faabeli/alluusio Espanjan (lähi)historiasta, fasismista, rohkeudesta ja tottelemisesta. Tai niin minä sen ainakin luin. Baskeri-Villellä voisi olla jotain painavaa sanottavaa tästä pakkomielteisestä merkitysten uloskoodaamisesta. Hieno elokuva, Del Toron paras.

Primer on viimoisen päälle umpisolmuun vedetty scifileffa, jossa pari valkokaulusduunaria keksii aikakoneen. Yksinäisen auteurin kirjoittama, ohjaama, kuvaama, leikkaama ja näyttelemä elokuva on teos isolla teellä, sillä kerrankin kaikki langat ovat yhden miehen käsissä. Tosin George Lucasin esimerkin mukaisesti voitaisiin kysyä, onko se aina hyvä asia. Elokuva on aivojumppana kiehtova, tekijän lähtötason huomioiden kiinnostavasti toteutettu ja lopun brainfuckia lukuunottamatta mukaansatempaava.

Riisuttu mies ei ollut nin hyvä kuin Paha maa, mutta tykkäsinkin siitä aikanaan melkoisesti. Näin kolmisen kuukautta elokuvan katsomisen jälkeen en kykene muistamaan siitä yhtään mitään.

The Three Burials of Melquiades Estrada sisältää hauskimman panokohtauksen sitten Jackie Brownin. Tuo edellinen lause antaa elokuvasta myös täydellisen väärän kuvan, joten unohda se. Elokuvan kirjoittanut Guillermo Arriaga osoittaa, että hänellä on ollut näppinsä pelissä myös Amores Perrosin ja 21 Gramsin hienoudessa. Tommy Lee Jones on ohjannut vähäeleisen, modernin länkkärin, jossa kunniasta pidetään kiinni kuoleman jälkeenkin.

Tideland on aika pirun hämmentävä. Elokuva on tummanpuhuvaa americanaa, jossa groteiskeimmatkin teot tuntuvat luonnollisilta – ollaanhan sentään Yhdysvaltain etelässä. On se selvästi parempi kuin vaikkapa kammottava Brother’s Grimm, jossa elokuva hukkuu muutaman makean lavasteen alle, mutta kauas jäädään Brazilin ja 12 Monkeysin hallitusta kaaoksesta.

Children of Men eli Ihmisen pojat on vuoden paras elokuva.

Edit 5.1.2007: Leffan arvio on nyt Kaistalla.

Edit 6.1.2007: Villet yksi ja kaksi kävivät myös elokuvissa.