Mastodon

Archive for the ‘arviot’ Category

Vuoden kolmannet

Sotalapset oli koskettava dokumentti. Kirjoitan tarkoituksella ’dokumentti’, sillä näillä matskuilla olisi voinut ihan yhtä hyvin tehdä radiodokkarin, eikä mitään olisi menetetty. Kuvituksena käytetyillä kotivideoilla on kyllä arvoa sinänsä, mutta kovin elimellisesti ne eivät juuri näiden haastateltavien tarinoihin istuneet. Toisaalta olin nähnyt tovia aiemmin Capturing the Friedmansin, jossa perheen omia videomatskuja käytettiin uskomattomilla tavoilla.

Jûichi-nin iru oli varsin rasittava kasarianime, jossa juoni on päätön, hahmot karikatyyrejä ja draama lähinnä tukkamalleissa. Skip.

Cold Mountain miellytti silmää enemmän kuin ennalta arvelin (Toisaalta vaikka English Patient olikin silkka pökäle, Talented Mr Ripley oli ihan sujuva trilleri). Kuvauksellisestihan tämä on aivan huikea ja näyttelijöistäkin voi nauttia, kunhan unohtaa pääosissa haahuilevat starat ja keskittyy sivuosiin. Kenties olen mainonnan uhri, mutta en myöskään tajunnut miten isossa osassa Yhdysvaltain sisällissota elokuvassa on. Suhde sotaan määrittää kaikkia hahmoja ja ohjaa tapahtumia traagiseen suuntaan, mikä tietenkin miellyttää vanhaa sivaria. En ole silti aivan varma siitä, jaksaisiko tämän katsoa toistamiseen.

The Score kärsii löperöstä käsikirjoituksesta. Kun pääosiin on haalittu De Niro ja Norton sekä vielä vanha kunnon Brando taustapiruksi, pitäisi matskuissa olla scenery to chew. Sen sijaan että kaappauskeikka olisi koko ajan vaarassa kaatua, sankarimme kohtaavat pieniä esteitä, joista he pääsisivät yli unissaankin. Missä on meno, missä on vaara, missä on zing? Se tosin pitää mainita, että laajakuvalla sommitellaan monessa kohtauksessa erinomaisen hienolla tavalla. Mutta mitäpä iloa siitä, kun leffa on muuten silkkaa pannukakkua?

Levottomat 3 — wau. Tsekatkaa Nicke Lignellin replikointityyli! Ihastelkaa Lara Moonin (mikä pseudonyymi pornokirjoittajalle se olisikaan) käsikirjoituksen dramaattista voimaa ja dialogin iskevyyttä. Tuijottakaa Jasper Pääkkösen siitintä! Älkääkä helvetissä katsoko tätä elokuvaa.

Saldo lie nyt 18.

Klassikoita (surreal, Bogie)

Le charme discret de la bourgeoisie eli Porvariston hillityssä charmissa ei ollut mitään hillittyä. Loistava elokuva.

Un homme et une femme -elokuvalla on suomalaisen nykykatsojan näkökulmasta eräs ongelma. Siinä soi kaksi kappaletta, joiden assosiaatiot ovat jotain ihan muuta. Silja Linen mainosjinkku ja Ajankohtaisen kakkosen tunnari eivät varsinaisesti ohjaa aatoksia romanttiseen suuntaan. Vähän ohueksi tämä jää henkilökuvana tahi juonipätkänä, mutta tunnelma on kyllä 1960-luvun ranskalainen.

Easy Riderillä on toisenlainen musiikkiongelma. Ilmestyessään sen soundtrack oli uutta, radikaalia rokkia, joka sopi täydellisesti yhteen elokuvan in your face -asenteen kanssa. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin on hankala kuunnella Steppenwolfin Born to be freetä ja olla hihittelemättä. Ainakin minulle kappaleesta tulee ensimmäisenä mieleen neljäkymppinen, kaljamahainen retrorokkari. Mikä — tarkemmin ajateltuna — taitaa sopia Easy Rideriin aika hyvin. On se kyllä silti nautittava elokuva.

Tian di ying xiong eli Warriors of Heaven and Earth on tätä uuden koulukunnan Kauko-Itä-aktionia, jossa perustavanlaatuinen ristiriita höperön toiminnan ja pseudohistoriallisen dramatiikan kanssa ei ratkea oikein tyydyttävästi. Välillä siis pannaan miekoilla pahiksia halki, poikki ja pinoon, välillä taas puhutaan uskollisuudesta ja sen sellaisesta. Aika haaleaksi jäi, vaikka toki hienojakin kohtauksia oli mukana.

Maria Full of Grace oli varsin keskinkertainen, tärkeä aihe kun ei vielä tee tärkeää elokuvaa. Teema ja osittain tyylikin huitovat jossain Lilja 4 everin tienoilla. Kuvauksellisesti alkupuoliskon Kolumbian auringonvalo ja jälkimmäisen osan New Yorkin keinovalo vahvistavat hienosti tarinaa. Pääosassa näyttelevä Catalina Sandino Morano tekee erinomaista työtä. Ei tämä silti tunneviisaria väräyttänyt mitenkään ihmeellisesti, eikä missään nimessä niin paljon kuin monilla jenkkikriitikoilla.

Tavallaan sama vaivaa Victor/Victoriaa, joka käsitteli kyllä hienoa ja arvokasta aihetta, mutta romanttiset musikaalit eivät tärkeistä aiheista huolimatta ole minun makuuni. Eivät edes silloin, kun niissä on mukana hillitöntä slapstick-komiikkaa.

Sabrina ja To Have and to Have Not olivat molemmat todisteita siitä, että Bogartin karisma ei ole haihtunut vuosien kuluessa minnekään ja että Lauren Bacall oli nuorna plikkana melkoisen ultimate femme fatale. Sabrinan vaihdos kepeästä komediasta syvästi tuntevaksi (meinasin kirjoittaa tunkevaksi) ei ole minun makuuni, mutta minä olenkin tylsä ihminen. Hyvin se silti toimii. To Have and to Have Not haisee vähän esi-Casablancalta — jep, varastin idean leffakotelon takakannesta — mikä vaivaa siksi, että se ei kuitenkaan kohoa ison C:n tasolle. Mukavaa katsottavaa anyhow, vaikka mukana onkin maailman hirvein ranskalaisaksentti.

Vuoden viimeiset ja ensimmäiset

Rear Window’ssa oli jätetty jännitys viimeisen vartin varaan. Sen sijaan sanailua Stewartin ja Kellyn välillä seurailin kyllä ihan mielikseen. Herääkin kysymys siitä, olenko jälleen ymmärtänyt jännityselokuvan merkityksen väärin. Minusta elokuva pysyttelee lievästi kiehtovalla tasolla niin kauan, kun seurataan Stewartin puuhasteluja. Vasta kun Grace Kelly vie kirjeen naapurille tai tunkeutuu tämän asuntoon, syntyy todellista jännitystä. Mutta se onkin vain minun mielipiteeni, ja jos et pidä siitä, minulla on monia muitakin.

Disneyn versio Jungle Bookista on ihan yhtä pökkelö kuin muutkin firman varhaiset piirretyt. Baloon animaatiossa on välillä hauskaa rentoutta ja onhan ne poppijankutukset vallan siedettäviä, mutta ei voi olla ajattelematta, että Disneyn valtakausi animaatiomarkkinoilla johtui vain ja ainoastaan kilpailun puutteesta.

Ja sitten vaihtuikin vuosi.

Shivers ei kyllä toiminut sitten millään tasolla. Mr Hankeytä muistuttaneet loiseliöt saivat kyllä kirkumaan, mutta ei pelosta. Kun kamerankäyttö oli lähinnä kivikautista ja näyttelijätkään eivät varsinaisesti loistaneet, ei voinut muuta kuin kikatella kökköyksille ja kiittää elokuvan jumalia siitä, että Cronenbergin ura ei jäänyt tähän pökäleeseen.

Carpenterin versio Thing-elokuvasta sen sijaan on muotovalio lajinsa edustaja. Samalla se tosin taitaa olla viimeinen Carpenterin ohjaama pätkä, jonka voi katsoa ilman, että silmistä alkaa vuotaa verta. Ensimmäinen puolituntinen liitää kuin siivillä, eikä loppupätkäkään päästä otteestaan. Yllättävän vähän pelataan klaustrofobialla, isoimmat paukut käytetään ihan perinteiseen paranoiaan. (Tehtiinkö muuten Jenkeissä 1950-luvulla yhtään scifi-leffaa, joka ei olisi jonkin sortin kommunismi-allegoria?) Pahin gaffe on mielestäni siinä, että ohjaaja tahtoo näyttää kökösti animoitua muukalaisnukkea hieman liian paljon. Toisaalta välillä nukke-efektit toimivat, joten ei se ole niin vakavaa.

Antz oli niitä elokuvia, joista on hankala sanoa tarkasti missä vika oli. Selvää on se, että leffa ei ollut erityisen hauska tai koskettava, vaikka se yritti molempia. Periaatteessa Woody Allen muurahaisena on ihan hauska premissi, mutta vitsit eivät vain toimineet. Animaatiossa oli pari erittäin hienoa hetkeä, jolloin otettiin murkkujen pienestä koosta kaikki irti. Perustarina oli kuitenkin niin pöhkö (ja luonnonvastainen — mikä hiton muurahaiskenraali?), että sen päälle ripotellut koristeet eivät riittäneet pitämään korttitaloa pystyssä.

En vieläkään oikein tiedä, miksi 1970-luvulla tehdyt trillerit vaikuttavat paremmilta kuin muiden aikojen kappaleet. Case in point: Marathon Man. Hienot näyttelijät ja -näyttelijäsuoritukset, tiukka juoni, New Yorkin öiset kadut… what’s not to like? Kaiken lisäksi lätyllä oli kerrankin kiinnostavat ekstrat. Ilmeisesti 30 vuotta on tarpeeksi aikaa sille, että muistot eivät ole enää pelkästään kultaisia. En tarkoita tällä sitä, että tekijät dissaisivat leffaa — sillä niin tekee vain William Goldman — vaan että he kertovat ikään kuin huomaamattaan kiinnostavia asioita. (Vaikkapa nyt vain se tapa, jolla Scheider laittoi ohjaajan muuttamaan taistelukohtausta.)

Vuoden 2005 leffasaldo: 5.

American Movie

American Movie oli hieno tapa aloittaa elokuvavuosi 2005. Mukavaa, että välillä leffat ovat niin hyviä kuin arvostelijat sanovat. Tai no, lähinnähän tuo oli ratkiriemukas. Kasassa huomattiin sama. Mutta huomasitko, että Coven-kauhupätkä tulee American Movie -dvd:n mukana?

Leffan keskiössä oli käsittämätön herrasmies nimeltään Mark Borchardt, joka sai Sundance-menestyksen jälkeen melkoisesti huomiota osakseen. Haastatteluja, joista useimmat ovat parin vuoden takaa: If Magazine, Interview with Mark Borchardt, Sundance 2002, Onion A.V. Club, Indiewire, Chickenhead, ja Salon .Vähän uudempana on AP:n päivitysjuttu helmikuulta 2004.

Leffavuoden 2004 jämät

Niinhän siinä sitten kävi. Leffakirjanpito (jota muuan ystäväni luonnehti pakkomielteiseksi) jäi pelkäksi nimien kirjaamiseksi. Puolista kuvista ei ole enää mitään mielikuvaa, mutta sepä ei estä minua niputtamasta niitä neljään kategoriaan: kertaalleen katsottavat, toistekin katsottavat, useasti katsottavat ja katsomiskelvottomat. Nimen perässä lyhyt raapustus, jos jotain vielä muistin.

Kertaalleen

Jaws, Collateral (jälkipuoliskohan tässä nimenomaan toimii, vääräoppiset), Ace in the Hole / Big Carnival (mediasatiirina kohtalainen jos antaa tasoitusta tekoajasta, muuten vähän löllö), Sunset Boulevard, Dreamers (Pariisin tango on parempi), Siam Sunset, Conspiracy, Abril Despedaçado, Los Sin Nombre (loppu lässähti), Sero Hiki No Goushu (1982-versio), Mimi wo sumaseba ja Neko No Ongaeshi (Ghiblit kestää aina vähintään yhden katselun), Player (ei niin ilkeä kuin toivoin), Coffee & Cigarettes (vaikkapa vain Molinan ja Cooganin takia), A Clockwork Orange (elokuvan sentään sain loppuun, toisin kuin kirjan), Bourne Supremacy (parasta on lopun takaa-ajo, jossa pelti rytisee airobotteja, bädboisseja ja matrikseja paljon vakuuttavammin).

Election (mielestäni selvästi Schmidtiä lussumpi; toimisikohan paremmin jos tuntisi high school -elämää?), Them (jättiläismurkkuleffa on sentään aina jättiläismurkkuleffa), Down by Law, Giant, Dune (ihan vain Lynchin ja kasarin takia), Sommarnattens leende (näyttelijät joo, mutta entäs muu elokuvallisuus?), Gundam Wing Endless Waltz (perus-mechaa), Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (kepoisen kirjan sovituksena ok), Bush’s Brain (salaliittoteoria à la Moore, aihe kyllä kiinnosti).

Escape from Alcatraz (1970-luvun jännäreissä on jotain viehättävää), Forgotten Silver ja MASH (molempien tapauksessa muistikuva oli uudelleenkatsontaa hauskempi), War Room, Control Room, Eila (hyvin näytelty), Seven (ei tuntunut enää lainkaan niin tiukalta kuin silloin joskus), Juoksuhaudantie (okei, ohjaaja saa poistaa huumorin jos tahtoo, mutta silti), Witness (millä ansioilla käsis-Oscar tuli?), Last Run (perusturha jännäri), Blowup (tuota mikä tässä oli aikanaan clue?), Dai si gein (lupasi jo alussa mutta ei se mediapuoli oikein sittenkään istunut), To Kill a Mockingbird (jäikö minulta jotain tajuamatta?), Dark Days (sarjassamme uskomatonta mutta totta), Mutiny on the Bounty, Logan’s Run (myös 1970-luvun scifeissä on jotain viehkoa), It’s a Wonderful Life, Kukkia ja sidontaa.

Toistekin

Tampopo (paras näkemäni ruoka-aiheinen leffa, luulenpa), Last Temptation of the Christ (näytteljätyö hienoa), Girl with a Pearl Earring, Thin Blue Line (Morris on aina kiinnostava), Incredibles (pitäähän se tsekata sitten DVD:ltä uusiksi), De fem benspænd (mielenkiintoinen essee elokuvan ja taiteen suhteesta, sanoisin), Sting (hauskaa popkornia), Office Space (oi jospa kolmosnäytös olisi kestänyt!), Wild at Heart (hienoja kohtauksia, mutta entäs kokonaisuus?), A Fei jing juen (ihanan kasari!), Secretary, Best in Show (tämä sai himoitsemaan A Mighty Windiä).

Ping Pong (paljon parempi kuin aihepiiristä olisi voinut arvella), Deliverance (on se kyllä pirun tuima),
Eternal Sunshine of the Spotless Mind (tuntui tyhjemmältä toisella kerralla), Alien 3 (ohjaajan versio, jonka tsekkasin, oli muuten selvästi teatteriversiota parempi), Ai ni ai wo (pikkusymppis romskuleffa), Rabbit-Proof Fence (yksinkertainen, kaunis), Shaun of the Dead (jos loppu vain ei lässähtäisi, tämä olisi erinomainen), Fahrenheit 9/11 (loppupuolisko parempi kuin alku-), On the Waterfront (on se Brando kova).

Ei kertaakaan

Russian Ark ([paradoksaalisesti] lipsahti niin taiteeksi, että tunne ei välittynyt), Léon (valitettavasti tämä vain oli jo toinen kerta), Alexander (krooh), Angel Heart (fiilispohjalla mennään ja mettään mennäänkin), Whale Rider (why all the fuss?), I, Robot (tekikö sama mies tosiaan Dark Cityn?), Nicotina, Adventures of the Iron Pussy (ei helvetissä, ja minä sentään pidän campista), Suicide Kings (pikakelasin jälkipuoliskon kun alkoi masentaa niin), Ring 0 (…), Confidence (niin Mamet-henkinen että miksei vain katsoisi oikeita Mamet-leffoja tämän sijaan?), Lock, Stock and Two Smoking Barrells (just another Tarantino wanna-be in the wall), Chronicles of Riddick (niin vakava, niin kauhean pökkelö).

Mystery Men (ehm), Conspiracy Theory (hieno alku, paska loppu), Snow White and the Seven Dwarfs, Peter Pan ja Cinderella (klassikoita vain siksi, että kukaan muu ei tehnyt mitään?), Alien: Resurrection (ei, ei vieläkään toimi), Feng yun xiong ba tian xia (tavallaan hauska kungfu-salamataikuus-präiske mutta aika kehno silti), Pojat (valitan, ei aukea), Stalag 17, Sleeper (muistelin että tämä olisi ollut hauska), Dobermann (yh), Strangers on a Train (duh), Shao Lin tzu (nää on minusta vähän tylsiä), Thunderbirds Are Go (her-vot-to-man tylsä), Immortel (ad vitam) (Bilal pysytelköön sarjakuvissa), Demon Seed (juonitiivistelmä ”talo tahtoo raiskata Julie Christien” kertoo kaiken mitä tarvitsee).

Useasti

Oldboy (out-Sevened Seven), Being John Malkovich (paranee koko ajan), Adaptation (paranee myös koko ajan), Bad Santa (paras joululeffa ikuna?), Elephant Man (osui ja upposi), La Mala Education (ensimmäistä kertaa koskaan minulle tuli teatterissa olo, että on sopimatonta mussuttaa karamelliä kovaan ääneen esityksen aikana), Lapsia ja aikuisia (kyllä!), Kauas pilvet karkaavat ja Tulitikkutehtaan tyttö (alan lämmetä Kaurismäelle), Royal Tenenbaums (en malta odottaa Life Aquaticia), Capturing the Friedmans (käsittämättömän hieno dokkari kauheasta tilanteesta), Harold and Maude (valloittava).

Vuonna 2004 katsottujen leffojen lukumäärä tähän mennessä 274. Vuosikatsaus tullee parin päivän päästä.

27.12.2004: Kukkia & Sidontaa lisätty, kokonaismäärää muutettu asianmukaisesti.
25.1.2005: Kellopeli lisätty.

Espoo Ciné 2004

Aloitetaan nyrpeästi. Näin festareilla kaksi dokkaria, joissa molemmissa oli mielenkiintoinen aihe ja jotka oli ryssitty ihan täysin paskalla toteutuksella: Yes Men ja Secret Glory. Yes Men sisälti paljon hauskoja tepposteluja, mutta minkäänlaista selkärankaa siinä ei ollut, ei elokuvana eikä dokumenttina. Jackass globalisaation vastustajille.

Secret Glory puolestaan todisti jälleen kerran, että asiasta voi tietää paljon ja silti olla sanomatta mitään. Kasa kohtauksia, vihjauksia, salaliittoja ja aivan kammottavaa kuvituskuvaa sai minut ensin uneliaaksi ja sitten vihaiseksi.

Sen sijaan Super Size Me ja La Pelota vasca. La piel contra la piedra olivat molemmat hyviä, joskin puutteellisia elokuvia. SSM:n ongelma on sen kapeakatseisuus, mutta toisaalta se enemmän kuin paikkaa moiset puutteet silkalla hyväntahtoisuudellaan. Spurlock on karismaattinen heppu, jonka toilailuja seuraa mieluusti. Jackassia pikaruoan vastustajille, siis.

Tissiohjaaja Lunan La Pelota vasca oli valtava pökäle, jonka sulattelu vaati hieman voimia. Sitäkin voisi moittia näkökulman puutteesta, mutta elokuvan lähestymistapana olikin kertoa kaikki Baskimaasta ja sen historiasta, ja siinä tehtävässä se onnistui mielestäni erinomaisesti. Alkupuolella vaikutti hetkisen siltä, että akateemikkojen puhuvat päät filosofisoisivat asioiden laidasta, mutta onneksi niin ei käynyt. Voimakkain kohtaus oli mielestäni kahden lesken – toisen mies vankilassa, toisen puoliso tapettu – haastattelujen ristiinleikkaus tavalla, joka kertoo inhottavan paljon terrorismin noidankehästä ja kuinka hankala siitä on päästä irti.

Weather Underground jumittui sitten erikoisella tavalla liian kattavan ja liian suppean välille. Katsoin kelloani siinä vaiheessa, kun elokuvassa puhuttiin Weather Undergroundin ensimmäisestä terrori-iskusta. Siihen pisteeseen pääsemiseen oli kulunut liki tunti. Vaikka taustatiedot vastakulttuurista, joka johti WU:n syntyyn, olivat varsin kiinnostavia, ne tuntuivat saaneen hieman liikaakin tilaa. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että sain tietää taustoista paljon, mutta liikkeestä varsin vähän.

Hardware, I Inside ja Chik yeung tin sai olivat melko yhdentekeviä elokuvia tavalla tai toisella. Hardwarelle pitää nostaa hattua siitä, että valkokankaalle heijastettiin näyttäviä kuvia, vaikka budjetti olikin ollut ilmeisen pieni. Valitettavasti elokuvalla ei ollut mitään muita ansioita. I Inside on tätä mindfuck-genreä, joka on tehty Mementossa, Fight Clubissa ja Donnie Darkossa paremmin ja aikaisemmin. Mitään uutta ei siis ollut tarjolla. Ja Chik yeung… se oli tylsä honkkari-aktion jo ekalla kerralla.

Joten jäljelle jäävät vain Buongiorno, notte sekä festareiden päätöselokuva Diarios de motocicleta. Edellinen oli kauniin surumielinen kuvaus siitä, mihin eurooppalainen äärivasemmisto hulluimmillaan ajautui. Suomalaisen katselijan kannalta on sääli, ettei elokuva taustoittanut paljoakaan, mutta henkilökuvauksena sillä oli ehdottomasti hetkensä. Oli se kyllä pirun tylsä välillä.

(Hei, ainakaan en teeskentele olevani muuta kuin popkornin purija.)

Nuoren Chen toilailuista kertonut Moottoripyöräpäiväkirjat oli kaksijakoinen: Se sekä onnistui että epäonnistui. Road moviena se on komea, henkeäsalpaavan hieno kuvaus Etelä-Amerikasta sekä sen ihmisten kurjuudesta. Chen elämäkertana se on aika lattea, sillä Gaelin esittämä nuori lääkäri ei tunnu mitenkään liittyvän hahmoon, joka myöhemmin samosi pyssy kourassa pitkin maailmaa. Mutta jos unohtaa sen, elokuva on nautittava ja jopa koskettava.

Selections from the movie bin

When I find the time, I’m going to start penning more extensive reviews for our DVD blog. However judging by the amount of stuff I’m struggling with right now, that might be a while.

Enough chatter for now.

Dellamorte Dellamore

Wonderful stuff! Titties, zombies and weirdo social commentary. A must see.

Haine

Technically stunning with good acting from the leading trio and a message (that might be a tad simplistic but still important). Well worth seeing.

Lashou shentan

I’m speechless. A wholesomely silly gun ballad from Woo that’s quite enjoyable exactly because it’s so airheaded.

Ladykillers

The Coen bros’ downhill slide deepens. I’m sad.

Il buono, il brutto, il cattivo

Masterful work from Leone. Not a minute was wasted, not a square inch of screen real estate left unused.

Spider-Man 2

Better than the first, still overwritten at times.

Touching the Void

A real (in all senses of the word) survival story that combines bare-bones interviews with reenacments that add visual drive.

Safe

Why do the critics love Todd Haynes? Safe is okay but nothing to go wild about, if you ask me.

Rivières Pourpres

What a lousy carbon copy of Seven.

Invasions Barbares

A must-see. ’Nuff said.

Dummy

Jovovich is irritating as ever, the soundtrack is overwrought but still the movie holds some charm. Recommendable.

Gozu

Oh for fuck’s sake.

Producers

A real disappointment. I’m beginning to doubt if Brooks was ever funny.

Where Eagles Dare

A charming old school WW2 adventure romp with a powerful climax. Unfortunately the movie ends about an hour after that. A passable popcorn side dish.

Hafið

Impressive, beautiful, sad. Ignore Ebert, see this.

Out Of Sight

A career high for Clooney and Lopez. Not quite as enjoyable as Ocean’s Eleven, but then again the style’s quite different.

Misc movies

Backlog, backlog.

Houhokekyo tonari no Yamada-kun

If it’s Ghibli, it’s good. My motto still holds. The story of the Yamadas has a distinctive look that floats the movie even when the storyline falters. Not that there would be that much of a story anyhow; it’s mainly just thinly connected vignettes that sort of chronicle the life of an ordinary Japanese family.

However, it’s Ghibli and therefore damn good.

Smultronstället

I can value Bergman’s film as a character study. I’m not quite so sure I enjoyed it as a movie, though. All this probably means I’m a redneck who wouldn’t recognize a classy flick if it bit him in the ass (and my choice of words more than proves this), but I still find Bergman to be Tarkovsky’s equal ie. vastly overrated. Mighty fine artists, very boring filmmakers.

Siriuksen vieraat, Delegaatio

Matti Ijäs would definitely qualify as an auteur. He writes his own stuff, has a large oeuvre and a distinctive style. Plus I happen to like his movies, at least the ones I’ve seen.

Siriuksen vieraat was scripted by Arto Melleri of all people and unfortunately it shows – the whole thing is a bit of a mess, an artsy-fartsy semi-coherent story that doesn’t really gain anything from its would-be lyrical dialogue.

Delegaatio is a different story altogether. It’s funny, makes a point and isn’t too long. Quite simply it’s a damn-near perfect telemovie. Hilarious.

Scratch

How very, very boring scratching vinyl albums sounds like. And how very, very entertaining it can look. As a documentary Scratch really isn’t that special – the same things could’ve been told in a five-minute infomercial, but as timewaster the movie works. DJ Shadow and the other diggers, the unbelievable bodyrockers (or whatever it was called) and standard-fare keeping it real chitchat make this a nice romp into one of hiphop’s less appreciated footnotes.

Hotel Room

So even Lynch can fail at times. His segment in Hotel Room is just pure ellipsis. The second sequence in this ultra-cheap HBO teleplay is the best but that still isn’t saying much. Better steer clear of this one.

More than 100 already

I’ve kept my pace lively this year, haven’t I?

My Big Fat Greek Wedding

I think my vomit is covering the telly. Horrible, lazy writing, no acting to speak of et cetera. Two thumbs down.

Zelig

Woody’s been enthralled by the possibilities of the medium and forgot to write a movie around them is my theory of Zelig. The retouched documentary footage looks absolutely real all the way through and this was ten years before Forrest Gump and CGI. There are some great lines in there as well but on the whole Zelig is very dissappointing, at least compared to Annie Hall.

One thumb up but sort of wiggling to the side.

Casablanca

Casablanca kicks ass. If you’re a cinematic neonate who has yet to see this masterpiece (just like I was not two years ago), what are you still waiting for? Casablanca is one of those classic movies that work on their own without the benefit of a doubt of their historical context which is a rare thing indeed. During a screening of Bronenosets Potyomkin I dozed off for some fifteen minutes and Metropolis was watchable only on fast-forward.

Not so with Casablanca. Did I already say that it kicks ass? Two thumbs up.

House of Sand and Fog

Excluding one poorly written supporting character and the perfunctory role of one family member – you’ll know what I’m talking about when her/his Big Scene lurches closer – this was one enjoyable tragedy, if that is not a contradiction in terms.

Say what you want about Sir Kingsley, but in my opinion his acting is always razor-sharp. House of Sand and Fog includes a few scenes that tread the fine line between genius and stupidity, and were it for a lesser actor, they would surely fall on the demented side.

Two thumbs up.

Dark Star

Spare me, no more! No more! Why the hell didn’t anyone tell me that Dark Star is a total and utter turkey? We’re talking Battlefield Earth grade-of-awfulness here. Even thinking about Dark Star is making my head ache.

Two thumbs down (or if you’re in an appropriate frame of mind, two thumbs up).

Troy

Of the two early summer fx movies, Troy was easily better. Unfortunately that doesn’t mean much TDAT being the reference point. So the dialogue is clunky, reminescent of Legolas’ mindnumbing elven anecdotes in the LotR movies (wonder why that popped into my mind). And the acting is, well, uhm… I mean this is Brad Pitt we’re talking of. Brian Cox is actually quite fun to watch, as he goes into his best evil ruler mode, which is pretty good. I mean he’s evil in an enjoyably over-the-top way.

The trailers have been trying to sell the movie on it’s epic scale. So there are a thousand ships and tens of thousands of men, but the battles don’t really deliver. There’s just too much stuff going on with too much rapid-fire editing. What the movie really shines in, however, are the duel scenes. Excellent swordplay choreography, imaginative cinematography and wonderful use of sound perfectly capture and convey the feeling of being beaten with a heavy sword.

The runtime (163 minutes) is just a bit too much but still doesn’t feel quite as long as I’d expected. Obviously the movie is full of factual errors, but as the phrase in IMDB explains, It is our policy to exclude differences between films and their source material as goofs. Then again nobody goes to see a Hollywood actioner and expects historical accuracy, right? Right?

I’d give it at least one thumb up.

Swimming with Sharks

The movie has three things going for it: Kevin Spacey as an asshole executive (my fav line must’ve been You’re happy. I hate that!), the setting (movies about moviemaking or – in this case – Hollywood are interesting a priori) and the surprise ending.

On the other hand, the dialogue gets a bit on-the-nose at times and the whole torture thing was a bit silly. Please do tell me in which order you, dear reader, would perform the following acts of cruelty? a) Cutting someone’s hair so that his receding hairline shows, b) inflicting paper cuts on the tongue and c) throwing various spices (think mace) on that same someone’s face, including his eyes?

I thought so. In the movie they go for c, a, b. A minor complaint, I know, I know, but it still bugged me. As a movie critic it is my prerogative to pick all the nits I see fit.

In any case I’m holding my final judgement until I see Altman’s The Player. One thumb up.

Welcome to the Dollhouse

Brilliant stuff. Solondz is master of the uncomfortable, which actually means that his vision of the world is acute and he isn’t afraid of poking the sores to find out what’s causing the pain. The movie has so many things going for it. For one the acting is adamant and considering that the protagonists are all kinds, it’s all the more amazing. The scenes with the little sister just dancing around in her tutu are perfect and need absolutely no dialogue.

The only thing I can complain about at all would be the parent’s one-dimensionality. I mean I don’t expect them to turn around actually care about Dawn but they could’ve had at least one other personality trait.

Three thumbs up!

Part Two In A Series

Did we lose them? You sure? Okay, let’s just lie low for a while.

Human Nature

Oh how much I would’ve wanted to like Michel Gondry’s first flick! Oh how easy it should’ve been, given that it’s scripted by Kaufman. Alas, it was not to be.

For some reason the movie just doesn’t cut it. The unmistakable visual flair is there, the eccentric script is in place, the acting isn’t bad, but still the film doesn’t come together. At times it feels a bit contrived (Just a bit? I hear you ask) while still not crossing the border to fantasyland. The ever-present Kaufmanian theme of identity is once again meddled with but with no great results. Maybe the movie lacks one more act, maybe Gondry and Kaufman are fallible. Who knows? Well worth seeing though, only don’t expect miracles.

Oh shit! Blow out the floodlight right now and make a run for it!

Kukushka

Excellent cinematography! Lapland might’ve never looked this good before. The storyline is interesting also, if for nothing more than avoiding the easiest cross-cultural communication breakdown jokes (see Lost in Translation). Prime quality movie making.

It’s the Feds! Get to the car, quickly now or we’re done for, Jake!

Wizard of Oz

Hard to see how this movie could’ve become a gay classic. It’s also very hard to decide whether the production designer was really really into kitch or just very drunk. If you have to see this, just use fast forward – you’ll see the sets and won’t have to suffer any of the dialogue or the acting.

Put the pedal to the medal like your life depended on it now!

Ultimo tango a Parigi

I’m torn. Torn between taking the piss and praising. I mean, Brando’s acting is fabulous, no doubt about it. The cinematography is just stunning, both outdoors (hell, you’d have to be really lousy to make Paris look bad on film) and indoors (what a great crappy apartment). The jazzy score is excellent as well.

But then again… at times the dialogue is just horrible, horrible artsy-fartsy crap. At times the music just comes up for no apparent reason. At times, like pretty much whenever Antoine Doinel appears on-screen, the acting is irritating as hell. And who the fuck thought of the lame-ass ending? (Don’t bother writing in to tell it was Bertolucci himself.)

The sexual explicitness probably doesn’t feel as naughty as it once was, as hardcore porn surrounds us 24/7. But a flawed masterpiece is a masterpiece nevertheless.

Watch out, they got a helicopter! Turn left here, turn left now or we’ll crash!

Butterfly Effect

A flat pancake. A pancake that looks really promising in the oven but implodes under its own weight once you pull it out. That’s what this picture is like.

First things first: Kelso Kutcher does a fine job here, if you can call whatever it is that present generation of stand-ins does acting. The script is pretty clever, but unfortunately fails to deliver anything after the first few punches. All the loose ends are taken care of in a way that insults the viewer’s intelligence, but then again this is standard Hollywood fare, so we really don’t get to complain, do we? Save your euros.

Jake, are you awake? Wake up, Jake! Jake, we have got to make a stand right here, right now!

Wu jian dao

The best new thriller I’ve seen in quite a while. The first half hour is superb and most of the following 90 minutes don’t drag either. The movie’s theme is de facto HK cop stuff, what with mixed loyalties and disguised identities. All the female characters are underdeveloped but that’s the norm in a patriarchate, innit? Looks brilliant as well. All in all, Infernal affairs has deserved its reputation fair and square.

Jake, talk to me. Jake, say something! Jake, don’t you fucking go dying on me, not now you fucker!

The Blob (1988)

I remember reading somewhere that slasher movies’ teenage audiences in the US used to cheer the monsters rather than the would-be protagonists. I certainly recognized the trait in myself whatching this remake. It’s obvious from the word go that most of the cast is going to get butchered, so guessing who lives isn’t really the main source of pleasure, however seeing how the costars get shafted is titillating. The old-school stop-motion animation of the blob is also strangely entertaining at times. Popcorn fodder (though my choice of snacks was tortilla chips, dip sauce and Pepsi Max).

You bastards! You shot at him! Take this and this! Die, you pigs!

Sin noticias de Dios

The best bit of this movie is undoutably the testosterone-dripping walk of Penelope Cruz. Unfortunately that bit, however great is it inself, isn’t enough to buoy this flick. Well, the acting is quite enjoyable overall, but the theme of fighting over a man’s soul never really goes anywhere and besides Kevin Smith already did a fine piece of Catholic nitpicking in Dogma.

Jake, I’m hit! It’s… so… cold…

FADE TO BLACK.