Edit 3.2.2008: Once on tietenkin irlantilainen eikä skottilainen elokuva, kuten aluksi väitin.

Solstorm meni Aviisiin, ko niille tuli akuutti tarve.

Persepolis oli hieno (enkä ole vieläkään saanut edes ensimmäistä sarjista luettua, vaikka sen hyvä tovi sitten jostain kirja-alesta kainalooni kaappasin). Hienolla on tässä kaksi merkitystä, joista ensimmäinen viittaa kauniiseen ulkoasuun. Kaunis taas tarkoittaa elävää ja kliseetöntä animaatiota, joka hyödynsi median mahdollisuuksia. Jälkimmäinen hienous taas meinaa sitä, että normimittaiseen teatterielokuvaan oli saatu mahtumaan Satrapin monipolvinen kasvukertomus ja sen taustalle vielä Iranin kehitys 1970–80-luvuilla.

Välillä on hauska katsoa, miten samat asiat näyttäytyvät eri ihmisille erilaisina. Tällä kertaa mielessäni on Kolmistaan, jonka lopetuksesta Leena Virtanen kirjoitti se ansaitsee vielä yhden erityismaininnan siitä, että loppu on uskallettu jättää avoimeksi. Minun tulkintani tapahtuneesta nimittäin oli, että viimeinen filmikela oli kadonnut. Muistan, että vielä aivan ennen viimeistä kohtausta ihmettelin elokuvan kestoa, kun näin pitkän ajan kuluttua vielä viriteltiin uusia juonia. Jännitys kasvaa vielä, tilanne tuntuu juuri olevan laukeamaisillaan –

– kun yhtäkkiä leikataan raitiovaunuihin ja lopputekstit alkavat.

Minusta siis loppu jäi liian avoimeksi, mutta se lienee jossain määrin makuasia. Mielestäni lopetusta edeltävä leffa pelasi kuitenkin siinä määrin draaman perinteiden mukaisesti, että avoin lopetus ei istunut sen kanssa yhteen. Jos aiemminkin olisi jätetty juttuja roikkumaan (tai no, kyllähän Toivosen hahmolle tapahtuu juttu, joka ei ikinä johdakaan mihinkään, vaikka sitä pidetään koko ajan esillä), ratkaisu olisi tuntunut perustellummalta.

Leffan alku on kolmiodraamaa perinteisimmillään (naitu mies ja sinkkunainen) , mutta ensimmäisessä käännekohdassa kirjoitin muistiinpanoihini nyt mua kiinnostaa. Siinä vaiheessa hahmot eivät enää toimikaan leffalogiikan mukaan eli hankkiudu hirveisiin vaikeuksiin tyhmäilemällä, vaan toimivat kuin aikuiset ihmiset. He ovat rehellisiä ja rohkeita.

Siksikin minusta on mälsää, että Lindholmin paukut loppuvat juuri ratkaisevalla hetkellä. Meinaan vaan, että hyvähän niitä komplikaatioita on keksiä, jos meinaa jättää koko homman vaille päätöstä. Ja turha tulla narisemaan, että oikeassa elämässäkään ei ole siistejä loppuratkaisuja ja nynynynynyy. Kas kun tämä ei ole elämää, tämä on elokuvaa.

Battlestar Galactica: Razor on melkoinen tilkkutäkki. Siinä sidotaan yhteen kolme–neljä erillistä tarinaa, eikä yksikään saa isompaa asemaa kuin muut. Yksittäisellä jaksolla on myös hankala saada aikaan samanlaista vaikutusta kuin sarjalla kokonaisuudessaan. Etenkin kun Razorin pitää sopia siihen, mitä kolmoskaudella on jo näytetty ja toisaalta taas sen missaaminen ei saisi estää katsojaa loikkaamasta mukaan neloskauteen, niin sen vaikutukset Galactican maailmaan kokonaisuudessaan ovat varsin pienet. Tosin Adama Sr. saa takaumassa yhden supermacho-kohtauksen, joka on kaikessa pöhköydessään oikeastaan aika hauska. (Jos olet nähnyt Razorin, tiedät täsmälleen mistä puhun.)

Irlantilainen musiikkielokuva* Once on kuvattu mikrobudjetilla. Sillä ei ole tietenkään yhtään mitään väliä, kun laulut kuulostavat näin hienoilta ja näyttelijätkään eivät töksähtele. Leffan kotskareilla pääsee kuuntelemaan otteita soundtrackista, ja jos ne putoavat, kantsii suunnata jenkkiläiseen dvd-verkkokauppaan. (Kirjoittaminen katkesi, kun piti etsiä Falling Slowlyn tabit.) Tarina sydänsuruisesta miehestä ja hänen kohtaamastaan naisesta on yksinkertainen, kaunis ja sen twisti on tyydyttävä.

Across the Universe jätti ristiriitaisen jälkimaun. Ainahan sitä kuuntelee pari tuntia Beatlesia vaikka saisi samalla turpiin, mutta toisaalta oliko tämän rakenne nyt sitten paras mahdollinen? Biitles-biisien sanoituksista on rakennettu maailmanluokan aasinsiltoja käyttäen yhtenäinen tarina Judesta, joka lähtee suuren meren taa isäänsä etsimään. Matkalla hän törmää seksikkääseen Sadieen, kaappiin piiloutuneeseen Prudenceen, vallankumousta suunnittelevaan mieheen ja niin edespäin. Idea varmaan tuli selväksi.

Blade Runner: The Final Cut on nätti. Jussi kirjoitti pohdiskelleensa ihmiselon elokuvaa katsoessaan, minä taas yritin edelleen funtsia Deckardin replikanttiutta. Nyt olin huomaavinani, että replikanteista jokainen esiintyy kuvassa, jossa hänen (sen?) silmät loistavat kuin kissalla ikään.

* Annen mielestä Once ei ollut musikaali, koska laulujen sanat eivät toimineet dialogina. Tällaisissa asioissa on syytä uskoa asiantuntijaa.

Komisario Palmun erehdys on vallan mahtava pläjäys. Jännittävyydestä en niin tiedä, vaikka tuleehan siinä matkan varrella vastaan hienosti rakennettuja jännärikohtauksia, mutta ennen kaikkea se oli mahtavan hauska ja mahtavasti kuvattu. Leffa on hirmusti pirteämmän näköinen kuin (melkein vuosikymmenen vanhempi) Radio tekee murron (josta lisää alempana). Joel Rinteen roolisuoritus äksyn oloisena Palmuna on aivan mainio, ei falski eikä ylilyövän teatraalinen. Niin, ja Lasse Pöysti toikkaroi nuorena hulivilimiehenä, mikä ilahdutti suuresti minua myös.

Musiikkidokkari Family Meeting kuulostaa hyvältä. Muoto on tuttu muualtakin, eli esiintymiset on katkottu backstage-jutustelulla, jota on itse asiassa varsin paljon. Luulin etukäteen, että tämä olisi puhtaammin konserttifilmi, mutta ennakkokäsityksillä ei tietenkään ole mitään tekemistä elokuvan onnistumisen kanssa. Niinpä ainoa isompi narinan aihe on se, että bändi itse jää kovin pieneen osaan, kun kaikki hienot vieraat pitää saada esitellä.

Musta jää on helevetin hyvä. Se pärähtää välittömästi käyntiin ja jaksaa ruksuttaa loppuun asti. Miehet on tuupattu sivualalle ja Mäenpää-Kataja-kaksikon dynamiikka toimii: voimasuhteet vaihtelevat, kumpikaan ei ole sitä mitä näyttää, mielet muuttuvat. Sellaista jaksaa katsella.

Mannen på taket on toteutukseltaan varsin realistisen oloinen (tarkoittaa: muistuttaa käsitystä siitä, millainen dokumenttielokuva on), mutta tuntuu ratkeavan ehkä aavistuksen verran liian nopeasti. Tarkoitan siis, että kun ensin on kasvateltu juonta hyvän aikaa, tuntuu viimeinen näytös jotenkin töksähtävältä. Tämä olisi kaivannut lisää loppukiksejä.

Anton Corbijnin esikoisohjaus Control on saanut valtavan hyvät arviot. Oletettavasti syynä on se, että Corbijn on kova jätkä ja Joy Division kova yhtye. Ankaran hallitun (ha!) oloinen elokuva on ihan vaikuttavaa jälkeä, mutta jos vaihdetaan Ian Curtis henkilöksi X, sen tehosta tippuisi iso pala pois. Kiitosta siitä, että Curtisin elämää ei ihan täysin nojatuolipsykologisoida tyyliin hän tappoi itsensä koska oli niin herkästi kokeva artisti, vaan hommaan jää vähän tulkinnan varaa.

Slavoj ´i¸ekin sooloshow Pervert’s Guide to Cinema on aikamoinen pakkaus. Muutamaan ohjaajaan – Lynch ja Hitchcock etunenässä – keskittyvä Zizze höpöttelee ummet ja lammet elokuvista ja niiden suhteista… no oikeastaan mihin tahansa. Välillä tai siis aika useinkin minusta tuntui, että nyt tungetaan munaa takaisin kanaan, mutta parhaimmillaan partaveikon turinat avasivat uusia tapoja katsoa elokuvia. Sitä paitsi se on niin sympaattisen oloinen hömppä.

Bender’s Big Score tykkäsin Simpsons-elokuvasta enemmän. Tässä oli suhteessa enemmän juonta ja vähemmän vitsejä. Hahmot tuntuivat toimivan luonteensa vastaisesti ja peruspremissi oli mahdottoman väsynyt. Totta kai oli hauska nähdä Futuramaa jälleen, mutta en voinut välttyä ajatukselta, että elokuvamittaan tähtääminen oli johtanut kirjoittajia harhaan. Katsotaan mitä seuraavista osista tulee.

Raja 1918 ei jäänyt mehustelemaan ympäröivän tilanteen traagisuudella ja vaivaantui rakentamaan henkilöhahmoilleen muitakin ominaisuuksia kuin valkoinen/punainen-lätkän. Miun mielestä yksityisen ja yleisen tason yhdistäminen toimi, ts. sodan jälkimainingit löivät rantaan yksittäisten ihmisten tasolla (vau mikä kielikuva) ja ”tehdään koska on pakko” -argumentin problematisointi on aina kiinnostavaa.

My Blueberry Nights on kuviltaan nätti. Se ei ehkä ole ihme, kun ohjaajana on kerran Wonkkari ja kuvaajana Darius Khondji. Tarinanpalaset lilluvat kuin marjat vaniljakastikkeessa, mutta toisaalta siitä valittaminen olisi tässä yhteydessä vähän kuin sanoisi, että toimintaleffasta puuttuivat musikaalikohtaukset. Norah Jones ja Jude Law olivat varsin ihania, mutta Natalie Portman ei sopinut pakkaan. Se näytteli niin kovasti, että pienet söpöt poskensa tuntuivat paisuvan näyttelemisestä. Jones vaan hengaili ja vaikutti siksi enempi eläväiseltä.

Röllin sydän oli ihan kunnianhimoisen näköinen viritys, mutta tarina oli kyllä hirveää tuubaa. En sitten tiedä, että miten tätä lapsikatsojana arvioisin, mutta vähän jäi yksioikoiseksi meikäläisen makuun.

2001 on virheetön elokuva. Se on eri asia kuin täydellinen elokuva – varmasti 2001 olisi täydellisempi, jos siinä olisi tissejä ja räjähdyksiä. That’s not the issue here. Tarkoitan virheettömyydellä sitä, että Kubrick mitä ilmeisemmin tosiaan oli äärimmäisen tiukka perfektionisti, koska edes HD DVD:ltä katsottuna ja videotykillä projisoituna kuvista on hankala löytää mitään harkitsematonta, harkitsematonta, virheellistä. Olen nähnyt 2001 epämääräisen monta kertaa ja yleensä telkkarista silleensä puolella silmällä, että tätä saattoi jopa pitää melkein teatteriensi-iltana. Leffa ei tuntunut lainkaan niin pitkältä kuin luulin ja oli kaikkinensa vielä hienompi kuin muistinkaan. Tosin se loppu on vieläkin vähän zumpfh!

Härregud kun Etulinjan edessä on pökkelö juttu. Tarina seuraa ilmeisen uskollisesti oikeita tapahtumia, mikä johtaa täysin epäloogisiin loikkiin ajassa ja paikassa, kun jokainen poksautus on pitänyt dokumentoida. Taistelukohtauksista ei ota mitään tolkkua, vaikka pyrotekniikkaa onkin ollut selvästi käytössä isot kasat. Epädramatisoitu elokuva oli tämä.

What Lies Beneath on psykodraama, jossa ahdingot manifestoituvat yliluonnollisena säikyttelynä. Lisäksi se on liian pitkä ja lopussa Zemeckis ei pysty pitämään pippeliä housussaan, vaan lennättää kameraa yltympäri mahdottomiin paikkohin. Vähän aiemmin hän on sentään malttanut tiputtaa kameran yhtäkkiä lattian läpi, joka on narratiivisena temppuna aika hauska. Mutta siis varsin keskitasoinen Hwd-tuotos tämä ja Z:ltä kenties vähän riman altakin vedetty. (PS: MTV 3 esitti jälleen Scope-leffan 16:9-PasCana. Jipii, MTV 3.)

Käsikirjoittaja Joe Eszterhas löysi Music Boxia varten aika synkeän skenaarion: Mikä on pahinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua? No mitäs jos sen rakastava isi olisikin menneisyydessään ollut natsirikollinen? Siedettävän kasarilaadukkaasti toteutetun leffan paras osa on tietenkin sen kolmas näytös, sillä sitä edeltänyt oikeudenkäynti tuntuu hieman venytetyltä, vaikka siinä juonenkäänteitä piisaakin. Kuitenkin on koko ajan melko selvää, että ei se homma tuomarin nuijankopautukseen ratkea, vaan tarvitaan jotain muuta.

A Mighty Wind on näytelty täsmälleen yhtä hienosti kuin Guestin poppoon muutkin elokuvat, mutta minulle jäi kyllä sellainen olo, että folk-ympyröistä ei saatu puristettua yhtä hyviä mehuja kuin koiranäyttelystä ja harrastajateatterista. Itse asiassa leffan rakennekin on identtinen Best in Show’n ja Waiting for Guffmanin kanssa, samoin kuin ylpeyden ja sosiaalisen tilannetajuttomuuden teemat. Mutta kun ei irtoa niin ei irtoa.

Radio tekee murron vastaa kohtalaisen hyvin mielikuvaani vanhasta kotimaisesta elokuvasta, eli se on ylinäytelty, hötösti kirjoitettu ja visuaalisesti tylsä. Alkuperäisen radiojutun voi kuunnella Elävästä arkistosta.

Tässä satsissa on puolestaan reippaanlaisesti R&A-kamaa.

Genko Sedi saa minut lähinnä toistelemaan Villen sanoja, sillä olihan se selvä pettymys mihin tahansa Hayao Miyazakin ohjaamaan elokuvaan verrattuna. Paitsi ehkä Lupin the 3rdiin, joka sekin oli taas toisaalta kaikessa höpsöydessään viattoman valloittava, kun taas tässä pönötetään pirun ahkerasti ja kaikki on niin kauheaa, että henki kaikkoaa leffasta jonnekin kauas.

Band’s Visit oli saanut osakseen paljon hehkutusta. Se voi johtua siitä, että tarina oli surumielinen mutta toiveikas, näyttelijät hyviä ja toteutus lakonisen hauska. Esimerkiksi.

Satoshi Konin Paprika räjäytti hahmojensa tajunnan ja mukavahan sellaiseen oli loikata mukaan. Elokuva tuntui sopivan hyvin valkokankaalle, vaikka tietenkin siinä olivat mukana normaalit animekerronnan piirteet (pannaukset, puhuvat päät, maisemakuvat). Kauhutunnelmissa oli jotain lynchiaanista, sanoisin. Tarina kasvoi loppua kohti sellaisiin mittoihin, että tanner tömisi ja aitaa kaatui. Tällaiselle tarinalle se on pelkästään ja ainoastaan hyve: hissuttelu ei olisi sopinut töttöröö-univarkaisiin laisinkaan.

This Filthy World projisoitiin mustavalkoisena. Rivoihin viiksiinsä pukeutunut John Waters puhui hyvän maun rajoista ja muusta sellaisesta. Viihdyttävä tuokio, joskin ehkä nauroin vähän vähänlaisesti. Siis ollakseen standuppia.

Mainion kiehtova My Kid Could Paint That alkaa pohdintana modernin taiteen ja taiteilijuuden luonteesta, mutta morffaa matkan varrella mediatutkielmaksi ja tuo vielä myöhemmin peliin dokumentaristin itsensä, kun tämä alkaa pohtia ääneen suhdettaan kohteisiinsa. Meikäläiseen täysin uppoavaa kamaa, etenkin kun ihan satavarmaa selitystä ei missään vaiheessa tarjota. (Epäilen muuten, että kaksi kelaa oli vaihtanut paikkaa keskenään tai sitten leffaan oli tehty aika rohkea flashback- ja flashforward-kombo.)

Kahdesta peräkkäin katsomastani brittileffasta This Is England veti pidemmän korren. Ala-aste, Falklandin sota, skinijengin vetovoima – kaikki tuntui autenttiselta silleensä uskottavuuden kannalta. No, pääjehun paluu vankilasta käynnistää vähän rajumman ja siten epäuskottavamman juonen, mutta kokonaisuus pysyi miusta silti hienosti paketissa. Pääosan esittäjälle Thomas Turgooselle isot aplodit hienosta suorituksesta.

Se nuijempi tapaus oli London to Brighton, jossa ollaan niin ghettoa ja niin huumerikollista ja niin aristokraattia, että plaah. Toteutuskin tuntui jotenkin pakotetummalta, kattokaa ny ko tää on jännää, kun taas This Is Englandin ulkomuoto on paljon neutraalimpi.

Crank ahihhihi sddhshahhasidh. Melkein yhtä hyvä kuin Rambo 3 ja vähintään yhtä mauton.

Paris, je t’aime sisälsi pari mainiota osiota, kuten Coen-veljesten kohtaus metroasemalla, mutta kokonaisuus oli aika sen siliän yhdentekevä.

Kirjaa lukemattomana Atonement oli minusta mahtava. Leffaa on toisaalta kehuttu jäätävyydestään ja toisaalta haukuttu samasta syystä. Minusta se tuntui vain elokuvatodelliselta brittiläisyydeltä ja kerronnan clue oli sen verran tiukka, että olo oli kuin Caesarilla maaliskuun 15. iltapäivällä.

Tähän pätkään mahtuu näemmä monta oikein mainiota elokuvaa.

Norjalais-ruotsalainen Salmer fra kjøkkenet oli symppis periodikomedia miesten välisestä ystävyydestä, joka on tietenkin mieltäni ikuisesti lämmittävä aihe. Siis että miesten ei tarvitse bondata tappamalla musulmaaneja tai jollain muulla hienolla tavalla, vaan olemalla vain ystäviä. Toteutus oli hillityn tyylikäs, vaikka tarinassa ehkä joitain klisepisteitä onkin. Vähäeleiset näyttelijäsuoritukset toimivat hyvin samalla sekä koomisina että dramaattisina.

Olen usein miettinyt (ihan tosissaan!), että milloin elokuvaa voi sanoa hyvin tai huonosti ohjatuksi. Nyt uskallan sanoa, että Pelon maantiede oli tosi hyvin ohjattu – ja/tai käsis oli sovitettu hyvin. Siinä ei ollut tyhjäkäyntiä, näyttelijäsuoritukset olivat jämäköitä, kuvankäyttö ei pelkästään toistanut tekstiä ja sivuosiin oli saatu vetoa, mikä on minusta aina mainio merkki, sillä uskottavan hahmon luominen muutamalla replalla ja kohtauksella on tosi tosi hankalaa. Juoni oli ehkä osin vähän kliseinen, mutta siihen mahtui paljon mahtavia hetkiä, niin pelottavia kuin hauskojakin.

Grizzly Man on loistava, loistava, loistava. Se on mahtava dokumentti ihmisen ja luonnon suhteesta ja lisäksi se on mahtava elokuva Werner Herzogista, joka tuntuu jotenkin aina löytävän itsensä oloisia kohteita.

Hääjuhla tuntuu jotenkin hapuilevalta, Ang Lee on petrannut myöhemmin. Aihekaan ei ehkä niin raflaava enää nykyään kuin aikoinaan.

Tupakkatytöt on hieno dokkari. Miten koomiselta kuulostaakaan urapsykologin musta on valkoista -flippaus hänen puhuessaan ”mahdollisuuksista, joita avautuu”. Tupakkatytöt muistuttaa, miltä työttömäksi jääminen tuntuu, vaikken edes ole varsinaisesti kokenut sitä. (Pieniä kuolemia on vapaan toimittajan arki täynnä.) Tosin kun on akateeminen, nuori eikä lähipiirissä ole kukaan joutunut tuolla tavalla tyhjän päälle, niin ei täysin voi ymmärtää, mutta tunne välittyy empatian kautta.

Saippuaprinssi on vähän hutera kokonaisuus, mutta käsikirjoittajien lätkiminen oli minusta hauskaa. Oletan, että leffan narratiivi itsessään on myös jonkin sortin saippuaoopperavitsi, mutta ei se silti oikein jaksanut huvittaa. Ylinäytteleminen oli kivaa.

Les Vacances de Monsieur Hulot sisältää käsittämättömän hienoja visuaalisia gageja, joiden keksimiseen vaaditaan kyllä kansainväliset ISO-standardit ylittävää neroutta. Kokonaisuus on ehkä vähän epämääräinen, tai siis että tarina tuntuu toimivan lähinnä runkona, johon voi ripustella hassuttelukohtauksia, mutta kun ne hassuttelut ovat näin hienoja (sorsastaminen, auto, pyörätuoli), niin en minä ainakaan kehtaa valittaa.

Stardust huutaa jatkuvasti olevansa taianomainen. Näyttelijät näyttelevät, lavasteet ovat lavasteellisia, musiikki pauhaa. Jos elokuva osaisi puhua, se sanoisi HEI KATSOKAA ME OLEMME TOSI MAAGISIA ME RATSASTAMME LÄPI TOSI HIENOJEN MAISEMIEN WHUU WHII WHAA. Ei näin.

Michael Mooren työskentelytapoja vahvasti dissaava Manufacturing Dissent on heikoimmillaan, kun se käyttää samoja jippoja, joista dokkarin tekijät syyttävät Moorea. Ihan päteviäkin pointteja on mukaan mahtunut, mikä saa ihmettelemään, mistä tuo omilla aseilla -ratkaisu johtuu. Synnyttäähän se kieltämättä ironiaa kerronnan metatasolle, mutta onko se nyt sitten tarpeeksi hyvä vitsi?

Puhelinpalveluiden Intiaan sijoittamisesta kertova John & Jane sisältää liikaa henkilöitä ja on minun makuuni turhan maalaileva. Sattumoisin New Yorkerissa kirjoitettiin täsmälleen samasta firmasta (Office Tiger). Okei, sen näkökulma oli myös vahvemmin perustajissa, mutta silti.