Mastodon

Archive for the ‘leffat’ Category

Australialainen kauppaa leffoja

Menin pitkästä aikaa selailemaan EzyDVD:n valikoimaa. Sieltä löytyi Atson vinkkaaman Children of Menin (mukana Slavoj Zizekin kommenttiraita!) lisäksi muutama alelevy, joiden ostaminen saattaisi kiinnostaa.

Saattaisi.

Lindholm muistaakseni kehui Over Thereä ja Horatio Hornblower on kiinnostanut Master & Commanderin näkemisestä saakka.

Lisäksi ostaisin sikahalvan kaksi ensimmäistä X-Men-leffaa sisältävän boksin, ellei minulla jo olisi sitä. Eikä Kummisedän hintakaan mikään mahdoton ole.

Nuori Hannibal, Blood Diamond

Nuori Hannibal kertoo meille, että tri Lecter oli alkujaan oikeastaan natsinmetsästäjä, joka tahtoi vain kostaa perheensä sodassa kokemat vääryydet. Okei, väärintekijät eivät olleet natseja vaan heidän kätyreitään, mutta minusta on silti jotenkin epäilyttävää, että kulinaristinen sarjamurhaajamme rinnastetaan juutalaisiin. Leffassa ei ole tippaakaan trilleriä, sen henkilöhahmot ovat pöhköjä (Hannibalin täti opettaa pojalle samuraitaitoja ilmeisesti siksi, ettei hän keksi muutakaan tekemistä arki-iltoina). Ja miksi ihmeessä hirviön teot pitää legitimoida?

Blood Diamond nosti Lindholmin karvat pystyyn, mutta minusta se oli aika menevää toimintapakkelssia. Se on jännä, siinä on pommeja ja pääosanesittäjät näyttävät tulevan toimeen keskenään. Erityisesti minua piristi se, ettei DiCaprion hahmo flipannut puolia kesken kaiken, vaikka toki ahneen kuoren alta löytyi kultainen sydän. Varoituksen sana: Veritimantti on nimensä alkupuoliskon mukainen – siinä on varsin paljon varsin raakaa väkivaltaa.

Breaking & Entering, Night at the Museum

Minusta Englantilainen potilas oli elokuvallinen vastine elohopean juomiselle, mutta Cold Mountain taas varsin koskettava pätkä. Breaking & Entering on hyvin näytelty ja ohjattu elokuva, jossa myös Lontoo saa ansaitsemansa roolin. Tällä tarkoitan sitä, että elokuvan tapahtumat tuntuvat liittyvän kaupunkiin orgaanisesti, vaikka eittämättä tarinan voisi siirtää mihin tahansa muuhunkin suurkaupunkiin. B & E:n epäuskottavin pointti oli Willin ja Amiran suhde, joka starttasi aivan liian nopeasti. I didn’t buy it, kuten anglismilainen sanoisi. En ole myöskään ihan varma siitä, oliko leffan lopetus liian siisti.

Night at The Museum on niitä elokuvia, joista on hankala sanoa mitään fiksua. Se on pöhkö, mutta aika viattomalla tavalla pöhkö. Isien ja lapsien välinen yhteydenpito on tärkeää, check. Dinosaurukset on siistejä, check. Kaatuiluhuumoria, check.

Stranger than Fiction, Apocalypto

Stranger than Fiction herätti kiinnostukseni trailerinsa perusteella. Himpura, ajattelin, onkohan Will Ferrell päätynyt hyvään elokuvaan? Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että StF ei ollutkaan kaufmanilainen metaleffa, vaan aika yksinkertainen ja hyväntahtoinen romcom. Ikään kuin käsikirjoittaja Zach Helm olisi keksinyt todella hyvän koukun, mutta ei oikein tiennyt, miten sitä hyödynnetään kaikkein ilmeisempien vitsien lisäksi. Plus että en tykkää Ferrellistä näyttelijänä. Tomppelius vain korostuu, kun vastapuolena on niinkin ihanan eläväinen ihminen kuin Maggie Gyllenhaal.

Apocalypto sisältää ensimmäisen koskaan näkemäni irtopään näkökulmasta kuvatun kohtauksen. Jep, irtopään POV-shotti. Ei paha. Yhdessä vaiheessa mayat nimittäin uhrailevat porukkaa pyramidin päällä (bingosali oli kai suljettu, joten oli pakko lähteä tappamaan ihmisiä, ettei tylsisty kuoliaaksi), josta päät sitten pomppivat riemukkaasti väkijoukon sekaan. Kamera asettuu hetkiseksi jo kuolleen kaiffarin pään asemaan ja rullaa alas alttarilta. Efekti on hämmentävä. Muuten olen sitä mieltä, että Gibsonin väkivaltafetissi ei tunnu ainakaan laantuvan. Mikä tarkalleen ottaen on perustelu sille, että katsojalle näytetään, kun pantteri syö miehen naaman? Lopun takaa-ajokohtaus on silti ihan hillittömän jännä.

Docpoint (ja pari muuta leffaa)

Tallipihan bilehileet on tarinaltaan niin Hollywoodia kuin vain voi: isä, poika, vastuu, kasvaminen, yada yada. Hahmot ovat karrikoituja (siis ulkoasultaan), mikä on tavallaan ristiriidassa yksityiskohtaisten taustojen kanssa, mutta tavallaan myös ymmärrettävä tyylivalinta. Visuaaliset vitsit ovat ajoittain ihan hauskoja, dialogi ei koskaan.

Myös Saraband on tyylitelty, mutta hieman erilaisella tavalla. Teksti – monologit ja dialogit – on teatraalisen paksua, mutta hyvällä tavalla. Tuntuu siltä, että Mr B. taitaa tosiaan osata kirjoittaa. Mainittakoon, etten ole nähnyt Kohtauksia avioliitosta -minisarjaa.

Huomenta kaikki lapset on ruotsalaista tv-laatua. Symmetriset, sommitellut kuvat toivat minulle mieleen Roy Anderssonin, samoin kuin deadpan-tyyli. Ensimmäisen osan iskuun ei aivan enää myöhemmin ylletä, mutta kokonaisuus jää plussan puolelle.

Conflict Tiger oli ensimmäinen Docpointissa näkemäni elokuva. Se esitettiin väärällä kuvasuhteella. Rekonstruktiota aika vapaasti käyttelevä tunnin mittainen pätkä kertoo tiikereistä, jotka kaiken muun ruuan loputtua ovat päässeet ihmislihan makuun. Sisältää ällättäviä kohtauksia.

Toinen docpointti eli Tailor-Made Dreams on niin hauska, että tein ohjaaja Marco Wilmsistä lehtijutun. TV-dokkariksi kyseessä on vieläpä poikkeuksellisen hienon näkäinen tuotos.

Ghosts of Cité Soleil on vähän turhankin musiikkivideosti editoitu elokuva. (Aloin tässä miettiä, että mitä se ”musiikkivideomainen leikkaus” yleensä tarkoittaakaan. Minusta siihen ei nimittäin riitä pelkkä [liian] nopea tahti, vaan olennaista on myös se, että narratiivi on uhrattu hektisen vauhdin alttarilla. Siitä tulee sellainen olo, että elokuvantekijät pelkäävät katsojien kyllästyvän, jos heille ei näytetä koko ajan jotain uutta & kiehtovaa.) Haitilaiset gangsterit rehvastelevat kameralle tekosistaan hämmästyttävän avoimesti. Luulen, että heissä on pieni pala narsistia.

Talvinen matka sai minut toivomaan, että Visa Koiso-Kanttilan seuraava elokuva kertoisi jostain muusta kuin hänen perheestään. Uuden Imagen perusteella näin myös tapahtuu, mikä voi olla ainoastaan hyvä asia.

Turvapaikka on helvetin hyvä. Kannattaa katsoa sen uusinta tai tulla Filkkareille.

A Brief History of Time ei ollut niin iskevä kuin muut näkemäni Morrisit. Sitä paitsi jutun asiasisältö, siis se kosmologinen puoli, taitaa olla vähän viturallaan. Stephen Hawkingin henkilökuvana elokuva menettelee kyllä.

Life in Loops oli aika trippy, mutta tykkäsin aikanaan Kajaaniskatsista enemmän.

On se hauskaa näinkin päin

Muistat varmaan vielä ajan, jolloin oli yleistä hupia naureskella elokuvien hassuille suominimille? Airplanesta tuli Hei me lennetään! ja niin päin pois.

Ajat ovat muuttuneet. Ensin leffoille tuli englanninkielisen nimen perään suomalainen tarkenne ja sittemmin on siirrytty täysin englanninkielisiin titteleihin.

Vaan asiat voi tehdä toisinkin. Siitä on osoituksena Markku Pölösen uusi elokuva, jonka nimi on suomeksi iskevä Lieksa!

Ulkomaan pellet joutuvat katsomaan paljon tylsemmin nimetyn pätkän: The Matriarch.

Cahiers du cinéma englanniksi

Joukko vapaaehtoisia on tempaissut ja alkanut kääntää osan legendaarisen ranskalaisen elokuvalehden Cahiers du cinéman artikkeleista englanniksi. Tämä on hyvä uutinen meille, joiden ranskantaito rajoittuu oman nimen, iän ja lemmikin esittelemiseen.

Pikaisen vilkaisun perusteella kieli on aika koukeroista englanniksikin. Jähtäväksi nää, saako tällainen tyhmä ihminen noista artikkeleista mitään irti. Ainakin siellä on artikkeli, jossa puolustetaan Lady In The Wateria.

Ajattelen kuin studiopäällikkö

The film critic in the movie, Mr. Farber, was attacked.

Not smart.

Then there was the role Night wanted to play himself, Vick Ran, a stymied writer with a cloudy future, living with his sister and carrying the movie’s message. It was an enormous supporting role, the second-biggest male role in the movie, and Night had never had a role nearly this big.

Should the audience see that much of Night?

Then there was the enormous Korean party girl, Lin Lao Choi, who explained the mythic tale that was the backbone of the entire script. She did her explaining not through action, the holy grail of modern moviemaking, but with words.

Way too much exposition.

Näin tuumasi Disneyn toimitusjohtaja Nina Jacobson lukiessaan M. Night Shyamalanin Lady in the Water -käsistä ensimmäisen kerran. Mukavaa huomata, että ajattelen kuin elokuvapomo. Linkki juttuun löytyi Atson delicious-sivulta.

Grindhouse tulee kahdessa osassa

FS-Film:

Jenkeissä Grind House julkaistaan näiden kahden elokuvan pitkänä yhdistelmänä, meillä Euroopassa elokuvat nähdään erikseen. Tarantinon Death Proofin ensi-ilta Suomessa on 1.6 ja Rodriquesin [sic] Planet Terrorin 21.9.

Höh.

You want funny? I’ll show you funny!

Nimittäin jos ostaa Playstä Eddie Izzard -setin ja Ricky Gervais -boksin, pitäisi hupia olla kotitarpeisiin.

Izzard-kokoelma saattaa olla tuohon hintaan maailman hauskin asia, koska ainoastaan Sexie on latteahko. Gervaisin show’ista en ole nähnyt kuin ensimmäisen, eikä se mielestäni yltänyt Officen tasolle, mutta faneille miehen stand up varmaan toimii.

Ja lisätäänpä listaan vielä Armando Iannucci Show, joka saapui tänään SendIt.comista. En ole vielä edes ottanut leffaa muoveista, mutta Iannucci on niin saaterin kova kaveri, että odotukset ovat aika korkealla.