Home on the Range on hieno esimerkki siitä, miksi Disney-tuotannot ovat kuonaa.

Voi jumalauta. Jos kaikki Tuliot ovat yhtä hirveitä kuin Sinä olet mennyt minun vereeni, en tahdo nähdä niistä yhtään enää koskaan. Mulkosilmäilyä, patetiaa, aivoveritulppia synnyttävää sanailua ja näyttelijät, jotka päätöikseen ilmeisesti tuuraavaat halkopinoja. Ngggh.

Night Watch voi olla vaikka miten paljon Quentin Tarantinon suosittelema ja loistava esimerkki uudesta venäläisestä toimintaelokuvasta, mutta valitettavasti se ei muuta sitä faktaa, että kyseessä on huono (näytteleminen + juoni + dialogi + ulkoasu + ohjaus) toimintaelokuva. Kaiken lisäksi sille puuhataan jatkoa. Yäk.

Silverado olikin vain länkkäriksi naamioitunut kasariaktion. Ensimmäisen puolituntisen verran luulin, että kyseessä olisi ollut modernisoitu pohdiskelu lännenelokuvien keskeisistä teemoista, vaan e-hei poijjaat! Met tulimma tänne tappamahan! Loppuaika kuluukin sitten miettiessä sitä, onko Danny Glover ollut koskaan yhdessäkään hyvässä elokuvassa. (Vastaukset kommenttilooraan.)

Ocean’s 12:ssa ei ollut oikeastaan mitään siitä charmista, joka teki ykkösosasta oikein menevän tyhjäpääleffan. Alkuun vähän hengaillaan kepeästi ja mietitään rosmoiluhommia, sitten mennään isolle keikalle ja sitten… Julia Roberts näyttelee ihmistä näyttelemässä Julia Robertsia. Uuuh. Ei kiitos. Voi olla, että olen rankannut Ocean’s 11:n liian korkealle, ja että kolmas katselukerta paljastaisi sen sieluttomuuden, mutta ainakin vielä tahdon uskoa että se oli aidosti hyvä leffa ja tämä ei.

Star Wars 3: Revenge of the Sith oli minulle pettymys. Petyin, sillä kyseessä ei ollutkaan aivan niin kauhea kalkkuna kun oli lupailtu. Eipä sillä että minun mielipiteelläni olisi tässä vaiheessa enää hevonperseen väliä, mutta silti: Siskon hitsi on huono elokuva. Se on jopa aika samalla tavalla huono kuin yllä mainitsemani Night Watch (mikä pahimmassa mahdollisessa tapauksessa tarkoittaa sitä, että Sithistä pitäneet hölmöt rahoittavat myös NW:n jatko-osia). Ei kannata katsoa, vaikka olisi nähnyt osat 1–2 ja 4–6, eikä varsinkaan mikäli nuo ovat katsomatta. Selvennän asiaa analogialla: Ethän sinä tahdo viilata kättäsikään poikki Leathermanilla, vaikka naapurin Raimo onkin uudesta amputaatioharrasteestaan innoissaan. Capish?

Jos rehellisiä ollaan, niin Takaisin Ryssiin oli minulle pienoinen pettymys. Olen varsin ihastunut Aleksis Kiven elämään, ja tästä elokuvasta kuulemani hehkutus sai minut odottamaan sitä vähän liikaakin. Jorma Tommila on varsin hurmaava maanisesti kuolaavana päähenkilönä, mutta vampyyri-Lenin jää kovin, kovin passiiviseksi. Mikä on tietysti tavallaan ihan hauskaakin. Kun otetaan huomioon Halosen hyperaktiivinen tyyli, on paradoksaalista, että elokuva tuntuu hitaahkolta ja tyhjältä, mutta niin se vain on. Joulubileet pitäisi vielä nähdä.

Työväenluokka toi mieleen läjän muita elokuvia: Eila, Kajaanin punatähti, Joutilaat ja Koirankynnen leikkaaja. Eilan siksi, että työn ja työttömyyden teemat olivat pinnalla molemmissa. Koirankynnen leikkaajan siksi, että Aaltonen kuvaa työntekoa samalla antaumuksella kuin Pölönen. Dokumentti Kajaanin punatähti (saatan muistaa nimen hieman väärin) siksi, että siinä käsitellään… no, työtä ja työttömyyttä hiljenevällä pikkupaikkakunnalla. Ja tietenkin Joutilaat siksi, että — eikä siitä sen enempää. Aaltosen dokumentissa on ehdottomasti puolensa, ja niistä varmaan tärkein (mikä tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin katsojaan eniten vetoava) on genren nimen mukainen dokumentointi eli tallentaminen. Pikkasen nimittäin tuntuu siltä, että ohjaaja ei ole halunnut tulkita näkemäänsä, mitä nyt esittää sen perusromanttisessa manuaalista työntekoa glorifioivassa valossa. Jälleen tavoitellaan sukupolvien välisiä eroja, mutten ole aivan vakuuttunut siitä, että varsinkaan nuorista kavereista saadaan mitään merkittävää irti. Kokonaisuudessaan yritys kuitenkin menee plussan puolelle.

Jaa, sitten on näemmä sellainen ryhmä, josta en muista enää juuri mitään.

Short Cuts ei ollut niin hieno kuin muistelin. Jack Lemmon vetäisee hienon monologin ja muutkin tarinat ovat yksinään mainioita. Pieniä julmuuksia, sattumia ja anteeksiantoja löytyy niin kuin Carverin tekstiin pohjautuvalta elokuvalta voi odottaakin. Ja onhan tässä aivan älytön määrä älyttömän hyviä näyttelijöitä. Kuitenkin… tästä puuttui Magnolian armoton, koko ajan kohtalonomaisesti eteenpäin jylläävä tarina. Tavallaan kyse on genre-erosta: Carverin tyylii eronnee P. T. Andersonista siinä määrin, että on vähän pöhköä verrata elokuvia toiseensa tämän seikan suhteen. (Muistan että Joessa minua vaivasi kanssa tarinain erillisyys; Magnolian ja Pahan maan tyylinen sotkeentuminen on jostain syystä nautittavampaa.)

Voices of a Distant Star on ihan näppärä pikku-anime, muttei mitään mullistavaa.

Seitsemän samuraita nähtiin teatterissa, mutta eipä siitä paljon jäänyt päähän.

Treasure of Sierra Madren paras näyttelijä on Hustonin isä, siitä ei ole kai epäilystä. Bogie vetää ihan ok, mutta silleen bogiesti eli vanhan koulukunnan ”olen starba”-tyyliin. Huston Sr sen sijaan on luonteva ja karismaattinen kuin majava lammessa. (Kielikuvavarastoni on ehtymäisillään.)

Rosemary’s Baby ei ollut yhtä pelottava kuin kirja, mutta toisaalta kirjan lukemisesta on vuosikymmen aikaa.

Do the Right Thing on rosoisen rehevän oloinen elokuva, mutta joku siinä jäi vaivaamaan. Energistä elokuvaa.

Last Emperor oli komea mutta kovin pintapuolinen. Taustalla jylisevä Kiinan vallankumous jää elokuvassa hieman hämäräksi, vaikka jonkin sortin analogiaa keisarin ja kansakunnan välille ollaan väsäämässä.

Born on the 4th of Julystäkään ei ole mitään analyyttistä sanottavaa. Hyviä roolisuorituksia, käsis & kaiken kaikkiaan hyvä elokuva, sellaista vahvaa perus-Stonea.

Rio Bravo oli vielä hömelömpi kuin Treasure of Sierra Madre. (Vertaan niitä toisiinsa, koska molemmat leffat olivat lainassa samalta kaverilta.) Ei oikein innosta.

Visions of Light eli dokkari Hollywoodin elokuvaajista jäi ihan liiaksi vain pintaraapaisun tasolle. Nimiä tiputeltiin ja leffoista näytettiin vilauksia, mutta pah — tällaisen aiheen esittely olisi vaatinut ainakin minisarjan.

Sahara menee silleen viuh, bum, popkornia, viuh, vessahätä, bum, oho nukahdinko?, viuh, loppu. ”Kiva seikkailuelokuva”.

Falling Down on varmaankin Joel Schumacherin paras elokuva, mutta onko se nyt sitten kummoinen saavutus? Sanoisin että Duvallin poliisirooli on vähän rasittava (hahmon suuri voitto on se että hän käskee vaimon olla hiljaa ja ampuu jonkun), Douglas on hauska seikkaillessaan arkisten turhaumien keskellä, mutta mitä se höslötys perheestä ja amerikkalaisista arvoista oikein on? Johonkin Tero-Batman ja kastraatti-Robin -franchisen sähellykseen verrattuna FD on toki mestariteos. Päättyykö kolme tämän kappaleen viidestä virkkeestä kysymysmerkkiin?

Kinsey oli aikalailla standardoitu Hollywood-biopic nerosta, vaikeuksien kautta Pyrrhoksen voittoon ja silleen. Lopussa hahmolle ostetaan yleisön sympatioita sen verran, että hänen voidaan tulkita selvinneen ainakin oman elämänsä voittajana. Liam Neeson on kyllä aika symppis melkein missä vain roolissa, ja Kinseyssäkin miestä tuijottaa ihan mielikseen, on se vaan niin epeli. (Näin äskettäin juttukeikalla ortodoksi-piispa Arsenin, joka näytti muuten tosi paljon Liam Neesonilta. Tämä näin tiedoksiantona.)

Kylläpä vaan alkaa itseäkin rasittaa tämä luokittelu hyviin ja huonoihin. Sitten kun yritän käyttää tarkempaa seulaa, sinne jää käyttämättömiä kohtia ja suurin osa pakkautuu aina keskivaiheille.

Aloitetaan tällä kertaa filmifestivaaleilta tutulta kategorialla ”Outside of competition”:

Weekend on jätettävä luokittelun ulkopuolelle, koska katsoimma siitä ranskaksi tekstityn version, ja ranskani on — hyvistä kurssiarvosanoista huolimatta — melko haparoivaa. Lisäksi Godardin elokuva kahdesta nuoresta poroporvariegoistista on sellainen taidepläjäys, ettei tällainen popularisti oikein osaa sitä arvottaakaan. On ammuskelua ja saa-ta-nan pitkää otosta ruuhkasta ja on agitointia. En minä osaa sanoa tästä mitään. Jäipä ainakin mieleen.

Sitten ne loput, eli…

Hyvät

Garden State paljasti jälleen kerran yhden tarinallisista Akilleen kantapäistäni, nimittäin 20-somethingien nostalgia. Poika palaa kotikaupunkiin, ihmettelee meininkiä, duunailee jotain, ihastuu — miten sellaisesta elokuvasta voisi olla pitämättä?

Osta, varasta, lainaa Ong-Bak. Ei väliä vaikkei sitä olisi tekstitetty, sillä kaikki oleellinen tapahtuu Tony ”maailman kovin äijä koskaan” Jaan jaloissa ja käsissä. Ryskis! Pauksis! Jumalauta-löikö-se-tota-kaveria-kyynärpäällä-justiinsa-otsaan? Krash! Suositukseni on vähintään yhtä voimakas kuin aikanaan Shaolin Soccerin kohdalla, ja se ei ole ihan vähäistä se.

Shawshank Redemption ei varmaan ole kenenkään mielestä maailman paras elokuva, vaikka amerikkalaiset IMDB-nörtit leffan sille paikalle aikoinaan nostivatkin. Onpahan vain ammattitaitoista amerikkalaiselokuvaa, jonka sisällä sykkii yksinkertainen sydän.

Nil by Mouth on jokseenkin juoneton brittiläisen roskapoppoon elämää seuraava, vahvasti realismilta haiseva kuvaus. En tiedä, kuinka paljon hieno näyttelijäntyö pitää pistää ohjaaja Oldmanin piikkiin ja kuinka paljon se on Ray Winstonen kaltaisten ammattilaisten ansiota, mutta hienoa se on kauttaaltaan. Sitä paitsi lopetus on jopa hiukkasen toiveikas, että leffasta ei pitäisi jäädä ihan itsemurhan maku suuhun katsojalle. Synkeä se kyllä on.

Million Dollar Baby sisälsi enemmän nyrkkeilyä kuin olin olettanut, mutta on se silti hyvä elokuva. Sellaista ammattimaista H’w’d-kamaa, varsin riisutusti toteutettu tosin (vaikkakin visuaalisesti kaikkea muuta — jyrkkää kontrastia sekä valoissa että muodoissa), mutta se lienee ollut tarkoituskin. Nyrkkeily on täydellistä ainesta elokuviin sekä visuaalisesti että dramaattisesti (ADRIANE!), ja Clint hoitaa homman kotiin.

When Harry Met Sally oli oikein nautittava romkom, jonka juoni on melkoisen täydellisesti ennalta-arvattavissa, mutta eihän se ole tärkeää. Näitä höpsöttimiä katsotaan siksi, että on kiva kun ihmiset tykkäävät toisistaan ja vielä siinä ohessa sanailevat nasevasti.

Ariel tuntui rönsyilevämmältä kuin Kaurismäen myöhäisemmät tuotokset. Tyyliteltyhän se on sekä maailmansa että näyttelijöidensä puolesta, ja hauskakin, muttei aivan Tulitikkutehtaan, Pilvien tai Miehen tasoa. Parempi kuin hyvä, joka tapauksessa.

Silent Running oli yllättävänkin valloittava hippisatu luonnonsuojelijasta, joka tahtoo pelastaa maailman viimeiset kasvit vaikka henki menisi. Joan Baez laulaa ääniraidalla avaruusajan lauluja Äiti Gaiasta ja pönttömalliset robotit haahuilevat ympäriinsä. Jotenkin tahtoisin projisoida tähänkin elokuvaan 1970-luvun yhdysvaltalaisen elokuvanteon arkkityyppisiä hyveitä: ei yritetä liikoja, toimitaan ammattitaidolla ja toteutetaan vakaasti omaa taiteellista näkemystä. Sillä mitä muuta kuin taide-elokuva voi olla scifi-pläjäys, jossa 2001:n efekteistä vastannut setä saarnaa luonnonsuojelun tärkeydestä?

Woodsman on melko tarkkaan kehunsa ansainnut. Kevin Bacon näyttelee tarkasti, tarina ei ole silkkaa vaikeuksien kautta voittoon -itkua ja mainittakoon vielä, että Mos Def käy vetämässä pienen sivuroolin tavalla, joka osoittaa miehen olevan selvästi luonnonlahjakkuus näyttelijänä. (Näin pollakkaasti sitä vaan täällä arvotellaan, vaikka todellisuudessa minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä hyvä tai huono näytteleminen on. Mutta eihän se estä bloggaamasta!)

Emperor’s New Groove on yhäkin hauska. Se on sopivasti näsäviisas, tarpeeksi vauhdikas, lennokkaasti animoitu ja — ennen kaikkea — vapautuneesti kirjoitettu seikkailusatu, jossa Disneylle tyypillistä perhearvojen pakkosyöttöäkin on poikkeuksellisen vähän. Sopii kaikille ihmisille, joilla on.

Hard Eightin alusta asti tietää, että on osaavan elokuvaohjaajan käsissä. Jotenkin sen vain vaistoaa kuvavalinnoista, rytmistä, näyttelijöistä ja tarinasta. Eikä PTA:n esikoinenkaan ole mikään huono elokuva. Sen vauhti hiipuu jossain toisen näytöksen jälkipuoliskon tienoilla, mutta niin käy kaikille, ja toisaalta taas alku ja lopetus ovat vangitsevia. Tyylillisesti ja etenkin temaattisesti tätä voinee pitää Boogie Nightsin ja Magnolian sukulaisena, mutta elokuvan skaala ei ole aivan yhtä eeppinen. Silti parempi kuin valtaosa siitä tavarasta, mitä minäkin normaalisti katson.

Wall Street lienee Oliver Stonea parhaimmillaan, eli röyhkeänä, energisenä elokuvantekijänä, joka ei pelkää kliseitä eikä pakene draamaa. Sillä sitä tässä teoksessa riittää: konflikteja konfliktin perään niin henkilöiden sisällä kuin välilläkin. Leffan roistona hääräävä Michael Douglas on aivan lyömätön. Ja jep, en ole nähnyt Wall Streetiä tätä ennen. Olisi kannattanut.

Seuraavaksi sitten pahat.

Poltergeist ei värisyttänyt ollenkaan sillä tavalla kuin olin toivonut. Elokuvana hemmetin paljon huonompi, yksinkertaisesti b-mäisempi kuin vaikkapa Manaaja. Alun säikyttelyt ovat ajoittain ihan viehkoja, mutta kun täysi rätinä polkaistaan päälle, hommasta menee maku. Parempi olisi ollut jättää tämäkin katsomatta ja kuvitella että se on kasarikauhun klassikko.

Dogma oli huonompi kuin muistelin. Jep, dialogi loistaa ajoittain, mutta silloinkin lähinnä sillä mitä sanoja käytetään kuin sillä mitä sanotaan. Hahmot ovat samanlaisia kuin kaikissa Smithin elokuvissa (ja tuon voi siis lukea aidosti joko suositukseksi tai varoitukseksi) ja juoni on vähän pakoitetun oloinen. Eniten minua silti rassasi kristittyjen esittäminen naiiveina hölmöinä ja siitä seurannut reipas ylimielisyys, joka puolestaan kääntyi lopussa käsikirjoittajan hölmöydeksi (miten älykkäitä solvauksia sitä jaksaa keksiä, jos kinastelee lasten kanssa?). Buu.

Sex, Lies, and Videotape jätti erikoisen maun. Ensinnäkin Spaderin rooli oli alikirjoitettu ja mies itse huojuu ylinäyttelemisen rajalla, toisekseen Andie Macdowellin viimeinen purkaus tuntuu hahmonvastaiselta. Toisaalta taas tarina, aihe ja etenkin rakenne jolla se kerrotaan olivat miellyttäviä, uskottavan oloisia ja turhia konstailemattomia. Ei niin kova kuin hehkutettiin, mutta hahmotutkielmana aika hyvä.

La Femme Nikitasta oppii ainakin sen, että Mersulla pääsee vaikka läpi tiiliseinän. Leffassa on varsin mainiot ensimmäinen ja toinen näytös, ja aina välillä Nikita-paran tuska tulee läpi tavalla, joka on toimintaelokuvalle harvinaista. Besson-setä ei ole koskaan ollut vahvimmillaan käsikirjoittajana, ja nytkin leffa kietaistaan kasaan aika hämmentävän mitäänsanomattomalla tavalla. Parempi silti kuin Leon, ja visuaalis-kineettis-leikkauksellisesti ajoittain oikein nannaa.

Pari Hitchcock-mielipidettä tähän väliin: Psychon eka näytös on parempi kuin viimeiset. Anthony Perkins on tosi hyvä roolissansa, mitä nyt vähän psykoillessaan lipsuu yli, mutta jättää joka tapauksessa muut sählärit kirkkaasti varjoonsa (jos nyt metaforien sotkeminen sallitaan).

North by Northwestin eka puolituntinen on aika hauska väärinkäsitysmysteeri. Sen jälkeen pilataan siihen asti rakennettu jännitys ja aletaan puljata toisenlaista. Loppuelokuva soljuu aivon läpi jättämättä sen kummempia merkkejä. James Mason korjaa näyttelijäpotin kotiin vähän samalla tavalla kuin Anthony Perkins Psykossa. Ehkä Hitchin käyttämät luonnenäyttelijät vain olivat parempia kuin aikansa starbat. Vähän minua vaivasi teknisessä toteutuksessa se, että puolen vuosisadan ikäiset taustaprojektiot näyttävät kököiltä.

Vertigon paras puolisko on loppupuoli eli se viimeinen näytös, jossa Jimmy Stewart yrittää stailata uutta tyttöystäväänsä kuolleen sydänkäpysensä näköiseksi. Siinä on sentään jotain kiinnostavaa, toisin kuin leffan alkupuolessa, jonka mysteeri selitetään katsojalle jo siinä toisen näytöksen jälkeen. (Sama homma tosiaan North by Northwestissä.) Okei, elokuvantekijä saa vapaasti valita jännityksen ja mysteerin välillä — ja edellisen mestariksihan kaljupäätä on perinteisesti tituleerattu — mutta se vain käy vähän pitkäveteiseksi.

Ja sitten paluu normaaliin ohjelmaan.

My Own Private Idahon hienoin puoli taitaa olla ne still-kuvat, jotka on kuvattu elokuvakameralla. Keskivaiheilla lorahdetaan jostain syystä puhumaan Shakespearea, mutta mikäs siinä. En erityisemmin tykännyt, liian artsy. Mieluummin myöhäis-Van Santia minulle, kiitos.

Pom Pokoa ei voine suositella kenellekään, jonka mielestä pesukarhun tapaisten elukoiden ei pitäisi käyttää kivespussejaan muuhun kuin kivesten kannattelemiseen. Ainakin minun sivistymättömän länsimainen ensireaktioni taikakasseihin oli nimittäin pyrskähtää kontrolloimattomaan nauruun. Hirmuisen kauniisti animoitu kuitenkin, ja on siinä tarinassakin ajoittain imua. Perus-Ghibliä, eli erittäin katsottavaa kamaa, vaikkei erinomaisuuden sfäärejä tavoitakaan.

Before Sunrise ei hurmannut minulta sukkia jaloista. Ehkä pitää katsoa vielä tuo jatko-osa, ennen kuin osaan sanoa mitään viisasta. Sen verran osaan kuitenkin sanoa, että näemmä standardoitu huttu tyyliin When Harry Met Sally toimii minulle tällaista pienimuotoisen pseudorealistista höpöttelyä paremmin. (Luulin pitkään, että indie-elokuva on sellainen, joissa puhutaan paljon eikä tehdä mitään.)

Save the Green Planet on aivan valloittava höpösatu Etelä-Koreasta. Vaikka se taitaa löytyä scifi-kategorian alta aika monesta paikasta, ei pidä antaa kuoren hämätä. Todellisuudessa siinä on kyse Seven-mäisestä trilleristä, jossa kaappaaja, kaapattu ja poliisi pelaavat toisiaan ja kelloa vastaan armotonta peliä, josta ei hyvä seuraa. Suosittelen, tosin höpövarauksella — leffa pöhköilee välillä.

Front Page (1974) oli sellainen kolmen tähden elokuva: vanhan ajan sanailukomedia, jossa miespääosat sättivät toisiaan kilpaa ja naisten tehtävänä on pysyä poissa jaloista. Ei lähelläkään jonkun Some Like It Hotin loistavuutta, mutta menettelee.

Kiinnostavat

Metallica: Some Kind of Monster osoittaa… hetkinen, minähän kirjoitin tästä jo. Siis tiivistettynä: elokuva toimii kuvauksena rockbändin dynamiikasta (samat ongelmat vaivaavat näemmä kaikkia maailman bändejä), perheanalogiana (Hetfield ja Ulrich ovat vanhemmat, Hammet nörtähtävä, hiljainen lapsi, Mustaine katkera ex-vaimo) ja lisäarvoa se saa vielä siitä, että kohteena on metalliyhtyeiden arkkityyppi, Metallica. Leffa on kylläkin aavistuksen verran ylipitkä, ja dvdllä on poistettua matskua vielä tuntikaupalla lisää. Suosittelen silti kaikille, olit sitten fani eli et.

Crna macka, beli macor oli niin kaoottinen, että se oli oikeastaan aika hauska. Eli ”en ymmärrä”-naurun piiriin päästiin taas.

Silent Movie oli parempi kuin Blazing Saddles tai Producers. Jotenkin epäilen sen liittyvän siihen, että Silent Movie on nimensä mukaisesti mykkäelokuva. Kenties dialogin puute terävöittää visuaalisia gageja, kun kaksi erillistä elementtiä eivät enää kisaa katsojan huomiosta.

Sideways oli hyvä, mutta tykkäsin kyllä About Schmidtistä enemmän. Okei, Milesin ja Mayan kohtaus siellä pihalla (tiedät kyllä mistä kohdasta puhun) on valtaisan hieno, mutta mutta. Ehkä minua vaivaa se, etten tiedä pitäisikö leffaa katsoa draamana vai komediallisena draamana. Et silleen laatutyötä, muttei transendoidu!

Dig! on toinen hieno rokkidokkari. Vaikka sitä markkinoidaan Dandy Warholseilla, on pääpaino Brian Jonestown Massacressa ja etenkin sen läpihullussa päämiehessä. Ryysyistä rikkauksiin -tarinaa enteillään, mutta sitten mennäänkin alaspäin ja rytinällä.

Isältä pojalle ei ole missään mielessä täydellinen (esim. esittelytekstin väite elokuva kertoo isien ja poikien suhteista ja sukupolvien välisestä kuilusta yhden suvun kautta; elokuvan päähenkilöt edustavat neljää miespolvea on kyllä liioittelua), mutta erittäin kiinnostava se on joka tapauksessa. Elokuvaa katsoessa kun ei voi olla miettimättä omaa isäsuhdettaan. Minun tapauksessani ajatuskulku meni suunnilleen ”onhan meilläkin tukistettu ja itketty, mutta ei se ihan noin pahalta tuntunut”, eli tuli normaali olo. Se lie ihan hyvä terapeuttinen tulema elokuvalle. Isältä pojalle vertautuu mielestäni monella tasolla Capturing the Friedmansiin, onhan molempien ytimessä perhe ja muistin luotettavuus. Tässä vertailusa CtF kyllä vie voiton, mutta toisaalta se ei kerrokaan suomalaisesta perheestä. (Tästä nationalistis-romanttisesta aihebonuksesta pitää kirjoittaa lisää Työväenluokan kohdalla.)

Naked Lunch oli aika wau. Ötököitä, Peter Weller ja Bilbo Reppuli sekoilemassa Pohjois-Afrikassa. Jos olisin lukenut Burroughsin eepoksen, raskauttaisi tietoisuus näiden kahden teoksen eroista varmaan katselukokemustani, mutta neitseellisen puhdas mieleni kykeni nauttimaan Cronenbergin visioista estottomasti. Elokuva, jossa on paljon puutteita, mutta joka siitä huolimatta pitää jotenkin kokonaisvaltaisesti otteessaan.

I Heart Huckabees eli Paul Thomas Anderson ohjaa Charlie Kaufmanin käsikirjoituksen. Paitsi ei oikeasti, sillä Kaufmanin käsiksessä olisi paljon enemmän tolkkua, ja P. T. Anderson hoitaisi hektisyyden tyylikkäämmin. Voi olla, että toisella katselukerralla Huckabees vaikuttaisi paljon tyhjemmältä kuin mitä nyt luulen. Tai onhan se aika selvää, että ei tässä mitään tolkkua ole — mitä nyt ihmiset toikkaroivat ympäriinsä ja lausuvat monimutkaisen kuuloisia tyhjänpäiväisyyksiä. Silti: Selluloidin magia toimii joskus ihmeellisillä tavoilla. Ks. yllä.

Roskaa

Wizard of Ozia inhosin jo ensimmäisellä kerralla, ja uusintakatselu vain vahvisti mielipiteeni. Se on tylsä, rasittava, hidas, pitkä ja siinä lauletaan ihan liikaa. Lastenelokuvat voi tehdä fiksusti (vrt. Totoro) ja musikaalin ei ole pakko nostattaa tappohaluja (vrt. Singing in the Rain).

Saw on varmaankin vuoden ylimainostetuin kauhuelokuva. Ensimmäiset 15 minuuttia ovat varsin kiehtovat, mutta sitten leffa tekee lostit ja eksyy loputtomiin takaumiinsa. Kaiken muun pahan lisäksi se yrittää rakentaa henkilöiden välillä jännitteitä, mutta kun niiden paperinukkejen kohtalo ei siinä vaiheessa voisi enää vähempää kiinnostaa. Skippaa.

Little Caesar: ks. Angels with Dirty Faces. Voin juuri ja juuri käsittää, että aikanaan rosmojen kuvaaminen on ollut raju juttu, mutta ei näitä kyllä enää katso pirukaan.

Quatermass 2 on tavallaan viehättävä brittiscifi, mutta on se toisaalta niin halvalla ja nopeasti tehty, että katsominen on pikkaisen hankalaa.

Hunting of the President on kirjan oheistuotteeksi tehty vedätys, jonka elokuvalliset arvot ovat aika vähäiset. Kyllähän sen tiedonhankintamielessä katsoo, mutta onko siinä mitään ideaa? Helpompi olisi lukea.

Lemony Snicket’s A Series of Unfortunate Events on aika erikoinen väliinputoaja. Pääosanesittäjien ikä viittaisi esiteinille suunnattuun tuotokseen, mutta jännitystä on suunnilleen yhtä paljon kuin sadussa. (Vaikkapa Potterit ovat paljon pelottavampaa kamaa.) Visuaalista ilmettä jaksaa ihastella hetkisen, mutta valitettavasti elokuva kestää hetkistä pitempään.

Yritystä

Puhun suoraan. Hotel Rwanda saa ainakin puolet pisteistään aiheestansa, joka on tärkeä ja koskettava. Ilman kansanmurhaa tämä olisi hyvin keskinkertainen elokuva, mutta tapahtumien faktuaalisuus kuristi ainakin minun kurkkuani.

Paths of Glory sisältää muutaman aika vänskän visuaalisen tempun ja onhan se sotakin kovaa, mutta come on — kyllä tuotoksen ulkoasu on vuosikymmenien mittaan päässyt jo väljähtymään. Sodanvastainen sotaelokuva saa silti aina perushyvät pisteet.

A ma soeur! on alkupuoliskoltaan erikoinen sekoitus naturalismia ja teatraalisuutta pitkine seksikohtauksineen ja kaunopuheisine ranskalaisineen. Loppupuolisko on jotain ihan muuta. Mitä tästä nyt voi sanoa?

Forbidden Planet oli ihan hauska, kontestissa siis. Jotenkin nämä sädepyssyskifit ovat ikääntyneet vähemmän kuin samoihin aikoihin tehdyt realistiset draamat. Mikä lie siihenkin selityksenä. Koomisen puolelle tämäkin aika ajoin repeää, kuten niin moni sukulaisensa, mutta lopputulos jää lievästi plussan puolelle.

Insomnian alkuperäinen versio oli varsin hyvä ollakseen norjalainen poliisijännäri. Uusintaversion näkemisestä on kulunut jo tovi, joten en tohdi verrata kaksikkoa sen tarkemmin. Se on kuitenkin selvä, että vuoden 1997 version katsoo ihan mielellään. Pienieleistä, tarkkaa, toimivaa.

Napoleon Dynamite, Airplane! ja Orgazmo muodostavat kolmikon, joka häilyy ”yritystä”- ja ”kiinnostavat”-kategorioiden välisessä limbossa kuin sitkeä räkä nielussa Cooperin testin jälkeen. (Mainittakoon, että Dynamiten näin nyt ensimmäistä kertaa, mutta jälkimmäisten kohdalla oli kyse kertauksesta.) Kaikissa kolmessa on puolensa (tyhmät vitsit) ja puolensa (tyhmät vitsit). Voi olla, että näitä ei kannata yksinään katsoa, ellei tahdo pilata hyviä muistoja. Porukalla idioottikomediat tuntuivat toimivan, ainakin meidän idioottipiirissämme.

Mean Streets näytti hyvältä, näyttelijät olivat vireessä ja kohtauksissa oli imua. Scorsesen ykkössarjaan sitä ei kehtaa kuitenkaan korottaa, sillä tarina oli siinä määrin haahuileva. Parhaimmillaan Martin elokuvien narratiivinen draivi on jauhanut eteenpäin kuin lauma vesikauhuisia liikereitä, joten Mean Streetsiä on pakko rokottaa tästä puuttesta. Mutta: ei tarvitse olla Scorsese-kompletionisti katsoakseen tämän. (Vaikka pojat olivatkin vähän eri mieltä.)

Spanglish oli noin periaattessa aika mainio, vaikka Tea Leoni vetääkin roolinsa yli ja Paz Vega näyttää hirmuisen paljon Penelope Cruzilta. Sanottakoon myös, että Adam Sandler näyttelee oman osansa vallan mainiosti, jopa paremmin kuin Punch-Drunk Lovessa. (Osaltaan arviooni vaikuttanee se, että tässä hän ei esitä autistista.) Ison narinani leffaa kohtaan tulee sen asenneilmapiiristä — viimeisen minuutin aikana katsojalle tuputetaan jättiannos sellaista opetusta, että itku meinaa päästä. Ihan saman tason lopputyräyksestä ei ole kyse kuin Signsissä, jossa koko elokuva tuhoutuu lopun idiotismien vuoksi, mutta kyllä tässäkin yritetään parhaansa mukaan pilata katselukokemus. Toisin sanoen: jos en olisi tällainen kuvainraastaja analfabeetti, sydämeni eittämättä lämpenisi elokuvan perhearvoja kunnioittavalle viestille.

Code 46 on sarjassamme ”kunnioitettava yritys”, älyllinen scifi-leffa oikeilla näyttelijöillä. Melko lähellä Gattacan meininkiä liikutaan, eli sen elokuvan ystävät varmaan tykkäävät tästäkin. Minä odotin Winterbottomilta vielä kovempaa paukkua.

Trinity and Beyond ei sitten millään muulla pelaakaan kuin kuvamateriaalilla. Kertoja tiputtelee faktoja sen verran, että pommien sijoittelu aikajanalle onnistuu, eikä tässä kyllä paljon enempää tarvitsekaan. Kriittinen analyysi vaatisi kokonaan toisen leffan, ja joka tapauksessa sairas on se mieli, joka ei näitä kuvia nähtyään jää hetkeksi miettimään vetypommia.

Bad Luck Love olisi kaivannut jämäkämpää juonta, sillä muudi, luukki ja näyttelijät ovat varsin hyvin kohdallaan. Aika uskonnollisella (lue: kristillisellä) tasolla pyöritään, mikä on tavallaan hauska vastine gangsterimeiningille. American History X on parannustarinoineen aika samanlainen kuin tämä, paitsi että kaikessa banaaliudessaankin AHX on parempi elokuva.

Machinist selittelee ihan turhaan viime minuuteillaan. Siihen asti katsoja on voinut ihmetellä ja nautiskella mindfuckista. On se Bale ihan perkeleen laihaksi itsensä vetänyt. Mestariteosta tästä ei silti tule, ei edes ajan kanssa.

Untergang. Tässäkö se nyt oli? Okei, sota- ja natsileffana Untergang on ihan pätevä, mise-en-scene ja silleen toimii. Silti: tässäkö se nyt oli?. Hitler oli kajahtanut, Göbbelsin perhe anti-von Trappeja ja älyttömiä ohjeita seurattiin viimeiseen asti. Mutta emmekö me jo tienneet tätä? Ja miten helvetissä voi tämän katsottuaan todeta, että ”kylläpä siinä inhimillistettiin Hitleriä”? Muutamia upseereista ehkä, mutta ei hyvä natsi-paha natsi -diskurssissakaan mitään erityisen uutta ole.

In Good Company on ur-elokuva. Henkilöhahmoissa ei ole mitään yllättävää, juonessa ei ole mitään yllättävää, dialogi on ajoittain puisevaa. Toisessa vaakakupissa painavat perinteisen katharsiksen ihanuus, Scarlett Johanssonin valtaisa ihanuus ja … tjaa, en keksikään enää kolmatta seikka. Jos tämä tulisi maanantai-iltana telkkarista, jäisin tuskin katsomaan.

Sennen joyu elikäs Millennium Actress käyttää hauskasti hyväkseen piirroselokuvan mahdollisuuksia loikkiessaan nykyhetken, menneisyyden, toden ja elokuvan välillä. Valitettavasti vain tarina, jossa samat asiat tapahtuvat uudelleen ja uudelleen eri aikakausina, johtaa siihen, että henkilöhahmot eivät juurikaan syvene ja täten koko homma alkaa jossain vaiheessa maistua puulta.

Koska minulla ei nyt ole mitään akuutteja kirjoitusjuttuja päällä, luulen pääseväni käsittelemään kevään mittaan nähtyjä hyviä leffoja ihan kohta. Sitä ennen kokonaismäärä on 62.