Jos rehellisiä ollaan, niin Takaisin Ryssiin oli minulle pienoinen pettymys. Olen varsin ihastunut Aleksis Kiven elämään, ja tästä elokuvasta kuulemani hehkutus sai minut odottamaan sitä vähän liikaakin. Jorma Tommila on varsin hurmaava maanisesti kuolaavana päähenkilönä, mutta vampyyri-Lenin jää kovin, kovin passiiviseksi. Mikä on tietysti tavallaan ihan hauskaakin. Kun otetaan huomioon Halosen hyperaktiivinen tyyli, on paradoksaalista, että elokuva tuntuu hitaahkolta ja tyhjältä, mutta niin se vain on. Joulubileet pitäisi vielä nähdä.

Työväenluokka toi mieleen läjän muita elokuvia: Eila, Kajaanin punatähti, Joutilaat ja Koirankynnen leikkaaja. Eilan siksi, että työn ja työttömyyden teemat olivat pinnalla molemmissa. Koirankynnen leikkaajan siksi, että Aaltonen kuvaa työntekoa samalla antaumuksella kuin Pölönen. Dokumentti Kajaanin punatähti (saatan muistaa nimen hieman väärin) siksi, että siinä käsitellään… no, työtä ja työttömyyttä hiljenevällä pikkupaikkakunnalla. Ja tietenkin Joutilaat siksi, että — eikä siitä sen enempää. Aaltosen dokumentissa on ehdottomasti puolensa, ja niistä varmaan tärkein (mikä tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin katsojaan eniten vetoava) on genren nimen mukainen dokumentointi eli tallentaminen. Pikkasen nimittäin tuntuu siltä, että ohjaaja ei ole halunnut tulkita näkemäänsä, mitä nyt esittää sen perusromanttisessa manuaalista työntekoa glorifioivassa valossa. Jälleen tavoitellaan sukupolvien välisiä eroja, mutten ole aivan vakuuttunut siitä, että varsinkaan nuorista kavereista saadaan mitään merkittävää irti. Kokonaisuudessaan yritys kuitenkin menee plussan puolelle.

Jaa, sitten on näemmä sellainen ryhmä, josta en muista enää juuri mitään.

Short Cuts ei ollut niin hieno kuin muistelin. Jack Lemmon vetäisee hienon monologin ja muutkin tarinat ovat yksinään mainioita. Pieniä julmuuksia, sattumia ja anteeksiantoja löytyy niin kuin Carverin tekstiin pohjautuvalta elokuvalta voi odottaakin. Ja onhan tässä aivan älytön määrä älyttömän hyviä näyttelijöitä. Kuitenkin… tästä puuttui Magnolian armoton, koko ajan kohtalonomaisesti eteenpäin jylläävä tarina. Tavallaan kyse on genre-erosta: Carverin tyylii eronnee P. T. Andersonista siinä määrin, että on vähän pöhköä verrata elokuvia toiseensa tämän seikan suhteen. (Muistan että Joessa minua vaivasi kanssa tarinain erillisyys; Magnolian ja Pahan maan tyylinen sotkeentuminen on jostain syystä nautittavampaa.)

Voices of a Distant Star on ihan näppärä pikku-anime, muttei mitään mullistavaa.

Seitsemän samuraita nähtiin teatterissa, mutta eipä siitä paljon jäänyt päähän.

Treasure of Sierra Madren paras näyttelijä on Hustonin isä, siitä ei ole kai epäilystä. Bogie vetää ihan ok, mutta silleen bogiesti eli vanhan koulukunnan ”olen starba”-tyyliin. Huston Sr sen sijaan on luonteva ja karismaattinen kuin majava lammessa. (Kielikuvavarastoni on ehtymäisillään.)

Rosemary’s Baby ei ollut yhtä pelottava kuin kirja, mutta toisaalta kirjan lukemisesta on vuosikymmen aikaa.

Do the Right Thing on rosoisen rehevän oloinen elokuva, mutta joku siinä jäi vaivaamaan. Energistä elokuvaa.

Last Emperor oli komea mutta kovin pintapuolinen. Taustalla jylisevä Kiinan vallankumous jää elokuvassa hieman hämäräksi, vaikka jonkin sortin analogiaa keisarin ja kansakunnan välille ollaan väsäämässä.

Born on the 4th of Julystäkään ei ole mitään analyyttistä sanottavaa. Hyviä roolisuorituksia, käsis & kaiken kaikkiaan hyvä elokuva, sellaista vahvaa perus-Stonea.

Rio Bravo oli vielä hömelömpi kuin Treasure of Sierra Madre. (Vertaan niitä toisiinsa, koska molemmat leffat olivat lainassa samalta kaverilta.) Ei oikein innosta.

Visions of Light eli dokkari Hollywoodin elokuvaajista jäi ihan liiaksi vain pintaraapaisun tasolle. Nimiä tiputeltiin ja leffoista näytettiin vilauksia, mutta pah — tällaisen aiheen esittely olisi vaatinut ainakin minisarjan.

Sahara menee silleen viuh, bum, popkornia, viuh, vessahätä, bum, oho nukahdinko?, viuh, loppu. ”Kiva seikkailuelokuva”.

Falling Down on varmaankin Joel Schumacherin paras elokuva, mutta onko se nyt sitten kummoinen saavutus? Sanoisin että Duvallin poliisirooli on vähän rasittava (hahmon suuri voitto on se että hän käskee vaimon olla hiljaa ja ampuu jonkun), Douglas on hauska seikkaillessaan arkisten turhaumien keskellä, mutta mitä se höslötys perheestä ja amerikkalaisista arvoista oikein on? Johonkin Tero-Batman ja kastraatti-Robin -franchisen sähellykseen verrattuna FD on toki mestariteos. Päättyykö kolme tämän kappaleen viidestä virkkeestä kysymysmerkkiin?

Kinsey oli aikalailla standardoitu Hollywood-biopic nerosta, vaikeuksien kautta Pyrrhoksen voittoon ja silleen. Lopussa hahmolle ostetaan yleisön sympatioita sen verran, että hänen voidaan tulkita selvinneen ainakin oman elämänsä voittajana. Liam Neeson on kyllä aika symppis melkein missä vain roolissa, ja Kinseyssäkin miestä tuijottaa ihan mielikseen, on se vaan niin epeli. (Näin äskettäin juttukeikalla ortodoksi-piispa Arsenin, joka näytti muuten tosi paljon Liam Neesonilta. Tämä näin tiedoksiantona.)