Ken sattui silmäämään Music Televisionin puolelta tullutta lähetystä tämän vuoden leffapalkintogaalasta, huomasi varmaan myös TATUn esityksen.

Voi pojat, kylläpä olikin Lolita-aspekti maksimoitu melko railakkaasti. Lavalle tunki kymmenittäin liki identtisiä teinityttöjä, kaikki valkoisissa kouluasuissaan. Kun Not Gonna Get Us läheni kliimaksiaan, villiintyneet neitilaumat repivät hamoset yltään, heittivät nämä äkisti ylimääräiseksi jääneet releet yleisöön ja jatkoivat tanssimista alushousuissaan.

Voisin melkein vannoa nähneeni yhdessä pimeässä nurkassa hampaitaan kiristelmässä neidit Spears ja Aguilera, jotka molemmat terävinä kauppahenkilöinä eittämättä välittömästi tajusivat joutuneensa pahemman kerran alakynteen. Ei siinä paljon kiltin koulutytön tai löyhämoraalisen retronaisen imago auta, kun sata slaavilaista lesbohomoseksuaalinaista ryntää ryntäät ylväinä lavalle jammailemaan.

Nähtiinpä yleisön joukossa myös Sean ’Piff Duddy’ Combs pitelemässä teinineidin päältä irroitettua hamevaatetta, ja kovin oli mairea ilme miehen kasvoilla.

Kun en tiedä kuinka laajasti Roklintu käsittää rokin (sehän ei kuitenkaan ole Poplintu), tuumasin kirjoittaa aiheesta tänne. Mainitsen tämän erikseen siksi, että kaikki viimeaikaiset bloggausideani tuntuvat olevan varastettuja muilta, ja sehän hävettää.

Olipa kerran Jyväskylässä Tanssisali Lutakko, ja siellä kävi toisinaan pieniä ja söpöjä bändejä esiintymässä. Perjantaina 13. päivä tätä kuuta tänä vuonna siellä vieraili tanssimusiikkiorkesteri CMX. Neljä miestä veivasi sähköisesti vahvistettua mötäkkää instrumenteistaan ainakin yli 60 minuutin verran ja yleisö tykkäsi kuin debiili puurosta.

Setti oli yllättävänkin tasapainoinen, ainoastaan Aurinko jätettiin tällä kertaa pois valikoimasta. Kolme ensimmäistä viisua kuluivat melko rauhallisesti, ja vasta niiden jälkeen esitetty Kirosäkeet sai yleisön oikein kunnolla mukaan.

Henkilökohtainen suosikkiyllätykseni oli Raskas, jonka säkeistön riffi kuulosti pirullisen hyvältä. Loppuviisu olikin sitten kuraa, kuten aina. ”Mukavin” biisivalinta muuten vaan oli Työt ja päivät. Vastaavasti Elokuun kruunua ei olisi ollut ihan pakko soittaa, sillä kuollut hevonen on kuollut hevonen vaikka sen uppopaistaisi vähäkalorisessa rypsiöljyvalmisteessa.

Jossain vaiheessa keikan loppupuolella lavalla tapailtiin Pilvien kuninkaan alkua, mutta kyseistä viisua ei kuitenkaan setissä kuultu. Samaten loppupuolella jonkun laulun (pirun kun muisti jo pettää) alkuun soiteltiin vähän matkaa Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartin riffiä. Kokonaisuudessa piristävää oli se, että äijät tahkosivat muutaman HC-aikaisen viisunsa läpi kunnialla. Huonoja laulujahan ne minusta ovat, mutta on se mukavaa nähdä kun nelikymppinen setämies pieksää instrumenttia Pohjolassa eletyn nuoruuden suomalla vimmalla. Hyvä maku tästä jäi, vaikka lippu maksoikin 12 euroa.

Vinkki Lutakossa kävijöille: vallan mainio katselupaikka löytyy noin neljä metriä miksauspöydän edestä, sivusuunnassa aivan keskeltä lattiaa. Siinä kohdalla on nimittäin ilmanvaihtohormi, joka pitää ahkerankin pogoajan kainalot raikkaana kuin kevätaamun.

Keikan jälkeen kävimme vielä Tuomaksen kanssa meillä saunassa, kuuntelimme rock-musiikkia ja Radioateljeen tuotoksia cd-soittimella ja lopulta heitin tämän tuoreen ylioppilaan kotiinsa. Mies ihasteli Escortin keskuslukitusta (sen takia siinä lukee Laser).

Pillin käyttö pitäisi kieltää popmuusikoilta konsanaan. Ainoa mieleentuleva kappale, johon kimakka vihellys sopii, on tietenkin gunnareiden Paradise City.

Tämän mietteen synnytti eilen Mafialta– korjaan, YleXiltä kuulemani epämääräinen viisu, jossa korviavihlova piipitys toimi juuri niin huonosti kuin se yleensä tekee.

From now on, it’s excess in moderation. – Brent DeBoer, the Dandy Warhols drummer in The Guardian Friday Review May 16 2003

My pet peeve of translated pop songs has been for some while the Finnish version of Blue Velvet, which was quite cleverly done as Puuhelmet. Just try to imagine a David Lynch film using that one…

But it is kind of comforting to know that Finns aren’t alone in this foolishness. Shirley Bassey has done Edith Piaf’s Je Ne Regrette Rien in English as No Regrets. And it just does not work.

We called the band Anthrax because it’s fucking brutal disease that kills people and that’s metal-sounding!, sighs [Scott] Ian. […] and with such negativity surrounding it, if it had continued we would have not used it anymore, as we don’t want to be associated with something as negative as people dying and terrorism

… duh?

Jeh, olen puolueellinen, mutta Stella on hyvä bändi. Kamoon, miten voisin olla puffaamatta bändiä, jonka kitaristiheeros on laulanut teini-ikäisenä miun kanssa Ultra Violetia falsetissa aamuyöllä?